Teksti: Maura Minerva, Eeli Vilhunen ja Sofia Valtanen

Teatteritieteilijöistä koostuva T-efekti -ryhmä kävi läpi niitä jälkiä, joita arkistoihin on jäänyt suomalaisista queer-esityksistä viime vuosisadan vaihteesta tähän päivään. Merkkipaaluiksi ovat usein nousseet isojen talojen paljon huomiota saaneet esitykset, mutta aikajanalta löytyy myös vähemmän tunnettuja teoksia, joiden lopullinen merkitys on saattanut olla suurempi kuin suosiossa kylpeneiden teosten. 

ALKUPOHDINTAA

Suomalaista queer-teatterin historiaa tarkastellessa törmää suorastaan heti kahteen kysymykseen. 

Miten määrittelemme tässä yhteydessä sanan queer? 

Sanan kauneus juuri piilee sen sisäänrakennetussa monimuotoisuudessa ja tarkkoja määritelmiä pakenevassa luonteessa. Kuitenkin kun tavoitteena on rakentaa suomalaisen teatterin ja esitystaiteen queer-historian aikajana, tarvitaan jonkinlaiset raamit tukemaan rajausta. Voimmeko esimerkiksi rajata queer-teoksia vain sellaisiin, joissa jonkinlainen queer-identiteetti tai -teema on teoksen keskiössä, vai suljemmeko silloin kaikista varhaisimpia teoksia rajauksen ulkopuolelle aiheen historiallisen arkaluonteisuuden vuoksi? Entä onko teoksen queer-diskurssin oltava positiivista nimenomaan 2020-luvun linssien läpi katsottuna? Queer-historia on polveilevaa ja sitä värittävät monet varsin radikaalitkin muutokset vähemmistöjen sosiaalisessa asemassa. Raamien täytyy siis antaa elää tavalla, joka antaa tilaa. Queer on alati muovautuvaa, olkoon siis myös katseemme suomalaisen teatterin historiaan juuri sitä.

Englanninkielisen ja kansainvälisesti melko vakiintuneen queer-sanan käyttö tuntuu luontevalta, sillä termi on vakiintunut esimerkiksi tutkimuksen saralla ja tulee vastaan usein aiheeseen keskittyvässä lähdekirjallisuudessa. Toisaalta kun puhutaan suomalaisesta teatterihistoriasta, haluamme käyttää myös suomenkielistä sanastoa. Suomessa ei ole sanalle queer vakiintunutta selkeää vastinetta, mutta meillä suomalaisilla on oma varsin rikas ja uniikki, sanan sateenkaari ympärille rakentunut sanasto. Käytämmekin siis queer-termiä ja suomalaista sateenkaarisanastoa tässä jutussa iloisesti sekaisin.

Entä miten määrittelemme teatterin?

Etenkin queer-teoksia tarkastellessa ei rajausta kannata missään tapauksessa tehdä tavalla, joka jättäisi ulkopuolelleen kaiken paitsi tekstipohjaisen draaman. Marginaaleihin työnnetyt identiteetit löytävät usein äänensä myös marginaaleihin työnnetyistä taiteen muodoista. Toisaalta valtavan lavea määritelmä aiheuttaa omat ongelmansa, eikä monistakaan esitystaiteen muodoista välttämättä jää tarkasteltavaksi vahvoja arkistojälkiä. Pyrimme siis lähestymään teatterin sateenkaarevaa historiaa tavalla, joka tunnistaa esimerkiksi esitystaiteen ja performanssin merkityksen, ja samalla tunnustaa oman rajallisuutensa koko laajan kirjon tarkastelussa. 

Aikajanalta tehdyt nostot edustavat kaikki suomalaisen queer-historian kannalta merkittäviä teoksia ja henkilöitä. Yhtä lailla noston arvoisia teoksia tai tekijöitä olisi toki lukuisia – ja queerin teatterihistorian kannalta onkin tärkeää, että niiden tarkastelu jatkuu. Kotimaisen näkökulmamme vuoksi esimerkiksi käännösnäytelmät jäivät pois. Ne ovat kuitenkin vaikuttaneet merkittävällä tavalla suomalaiseen teatteriin ja venyttäneet sen rajoja. Kansallisteatteri tarttui ennakkoluulottomasti tuoreeltaan Tony Kushnerin Angels in Americaan (1994), ohjaajana oli Otso Kautto. Mikko Roiha puolestaan ohjasi Philip Ridley Vincent Riverin monen maakuntateatterin yhteistyönä vuonna 2010. Koska rajasimme tarkastelumme suomalaisiin teksteihin, jäivät nämä merkkipaalut nyt pois.

AIKAJANA

1900-luku

Kellarikerroksessa, 1907
Elvira Willman, kantaesitys Sörnäisten työväenseura

Työväenliikkeen aktiivi, näytelmäkirjailija Elvira Willmanin teos käsittelee sukupuolisiveellisyyskysymysten kautta työläisnaisen asemaa työvenluokan sisällä. Sivuhenkilö maisteri Vikstedt piilottelee homoseksuaalista suhdettaan nuoreen mieheen samalla kun julkisesti esiintyy hyveellisyyden ikonina. Vikstedtin hahmo edustaa yhteiskunnan kaksinaismoralismia, joka sallii yläluokille ja miehille paljon, mutta tuomitsee työväenluokan ja erityisesti sen naiset ankarasti. (Lähde: Hyttinen, Elsi 2007: Miestenvälistä rakkautta työväenkirjailija Elvira Willmanin tuotannossa. Teoksessa Sateenkaari-Suomi: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Mustola & Pakkanen (toim.). Like, Helsinki.) 

Willman oli seurattu näytelmäkirjailija debytoituaan arvostelumenestys Lyylillä Kansallisteatterissa vuonna 1903. Sörnäisten työväenseuran kantaesittämä Kellarikerroksessa hätkähdytti aikalaisia suoruudellaan ja raakuudellaan, mutta oli ilmeisen suosittu ja tunnettiin jälkikäteen ”räikeän realistisena” työläiskuvauksena.

Vikstedt on varhainen sateenkaarevaa hahmo, joka kuitenkin täyttää kertomuksessa hyvin rajattua tehtävää. Henkilön kautta ei kuvata queer-yhteisöä tai edes queer-kokemusta, vaan sitä käytetään vertaamaan erilaisia yhteiskunnallisia tabuja keskenään.  

”Puhellaan, että Vikstedt on Annalan Akun sulhanen” – Liisi, Kellarikerroksessa

“On omituista ettei luontaisensa näytelmän kirjoittaja, johon elämän ankarimmilla puolilla on niin suuri waikutuswoima, ja joka tuota järkyttäwää todellisuutta myös waikuttawuudella kuwaa, ole uskonut puhtailla taidekuwilla aikaansaawansa eniten elämänkäsityksensä hywäksi, waan on alentunut suoranaisilla “riwien wälisillä” tawoittelemaan menestystä. Puheenalaisesta näytelmästä ei tarwitse etsiä kohtia, joissa taiteilija on riistänyt esitettäwiltään henkilöiltä puheenwuoron, käynyt omasta kohden pitämään elotonta, tympäisewää “towerisaarnaa”, ja hämmästyttäwän kömpelöllä tawalla musertanut kuwan, joka juuri oli muodostumaisillaan. Niinpä on Wikstedtin epätodelliseksi, muodottomaksi wääntynyt henkilö tuommoisen ahdasmielisen tendenssimäisyyden tuote. – – Lopuksi tulee wain sanoa, että teos kaikkine puutteineen on luettava kapaloissaan olewan yhteiskunta-näytelmämme parhaitten tuotteiden joukkoon.” – – s –e –a, Uusi Suometar, 18.1.1908

1940–1960-luku

Tekijänosto: Vivica Bandler
Vivica Bandler nousi sodan jälkeisinä vuosina suomalaisen teatterikentän areenalle ensin ohjaajana, sitten teatterinjohtajana. Bandlerin luotsaamana Lilla Teatern sai nimeä avantgarde-teatterin huipulla ja teki Bandlerista merkittävän alan toimijan koko Pohjoismaiden alueella. Bandlerin homoseksuaalisuus oli monien tiedossa, ja Bandler kirjoitti itsekin aiheesta muistelmissaan. Uransa aikana Bandler myös tuki merkittävällä tavalla muita sateenkaarevia toimijoita, oli muun muassa mukana Tanssiteatteri Erin hallituksessa ja kirjoitti yhdessä Tuija-Maija Niskasen kanssa yhden varhaisimmista suomalaisista lesboutta käsittelevistä elokuvista Jäähyväiset.

(Lähde: Koski, Pirkko 2007: Vivica Bandler-von Frenckell. Teoksessa Sateenkaari-Suomi: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Mustola & Pakkanen (toim.) Like, Helsinki.)

1970-luku

Hundarna i Casablanca (Casablancan koirat), 1976
Christer Kihlman, kantaesitys Lilla Teatern

Kihlmanin ponsi näytelmän kirjoittamiseen oli paljon julkisuutta saanut tositapaus, jossa kirkon nuorisotyöntekijä oli saanut potkut tunnustauduttuaan homoseksuaaliksi. Tuloksena oli “näytelmä jokaisesta”, jossa tarkastellaan yhteiskunnan kaksinaismoraalia ja asenteita suhteessa vähemmistöihin. Tarina sijoittuu sairaalan odotushuoneeseen, minne itsemurhaa yrittäneen Jakobin läheiset kokoontuvat syyttelemään toisiaan miehen onnettomuudesta. Sairaalassa vietetyn yön mittaan itse kustakin hahmosta paljastuu sosiaalisista normeista poikkeava synkkä salaisuus. 

Lilla Teaternin esityksestä tuli valtava teatteritapaus: se myi lippuja, herätti keskustelua, keräsi kiitosta ja nostatti valituksia. Esitys tulkittiin laajalti kipeäksi vetoomukseksi homoseksuaalien inhimillisemmän kohtelun puolesta. Sanomalehtien kritiikeissä esitettiin huolellisesti pohdittuja ja keskenään risteäviä mielipiteitä siitä, olivatko näytelmän käyttämät keinot sopivat päämäärän saavuttamiseksi. Pian ensi-illan jälkeen Pentti Saarikoskelta tilattiin suomenkielinen käännös, jota esitettiin monta kuukautta loppuunmyydyille saleille. Molemmat kieliversiot mukaan laskien näytelmää esitettiin yhteensä yli 100 kertaa ja se keräsi 20 000 katsojaa. 

“Hundarna i Casablanca on puheenvuorona rajusanaisempi kuin yksikään julkisesti käyty keskustelu.” – Ilse Rautio, Ilta-Sanomat, 13.9.1976

“Koirat on hauska näytelmä. Tuon tuostakin esityksen rikkoo katsomon yhteisnauru ja erilliset hohotukset. Minäkin nauroin vesissä silmin. Mutta Kihlman on tehnyt silmänkääntötempun: hän panee meidät nauramaan itsellemme. Lopuksi hymy hyytyy, mutta vedet jäävät silmiin.” – Leena Larjanko, Ilta-Sanomat, 17.1.1977

“Christer Kihlmans “Hundarna i Casablanca” är en stark pjäs som rimligtvis inte kan lämna någon åskådare opåverkad. Den kretsar kring frågan hur långt ett inskränkt mönster ska tillåtas bestämma vårt beteende och den pläderar innerst för en värme och en solidaritet som dagens samhälle stöter ifrån sej.” – Gustaf Widén, Borgåbladet, 14.9.1976

Tekijänosto: Christer Kihlman
Kihlman tunnettiin paremmin kirjallisuuden kentältä kuin teatteripiireissä. Hetero- ja homoseksuaalisuuden ristiriita sekä miesten välinen rakkaus olivat kantavia teemoja kaikessa Kihlmanin tuotannossa - myös hänen kirjoittamissaan näytelmissä, kuten Hundarna i Casablancassa. Kihlman kirjoitti myös poliittisesti kantaaottavia tekstejä, kuten pamflettityyppisiä tekstejä sekä lehtikirjoituksia ja artikkeleita, joiden kautta hän otti kantaa suomalaiseen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskevaan lainsäädäntöön 1960- ja 1970-luvuilla.

(Lähde: Mikko Carlson 2007: Christer Kihlman. Teoksessa Sateenkaari-Suomi - Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Mustola & Pakkanen (toim.) Like, Helsinki.)

Mitä nyt eli erään johtajan lapsuus, 1979
Tanssiteatteri Raatikko, kor. Marjo Kuusela

Kuopio tanssii ja soi -festivaalilla kantaesitetty tanssiteos perustui löyhästi Jean-Paul Sartren novelliin Erään johtajan lapsuus. Nuoren Juhanin kasvutarina kertaa hänen vaiheitaan hänen etsiessään paikkaansa ja turvaa niin katujengeistä kuin taidepiireistä. Lopulta tie vie kuitenkin isän jalanjäljissä yrityksen johtoon. Teos sai Kuopiossa myrskyisän suosiollisen vastaanoton. 

”Askeleen edellä muita Marjo Kuusela on käsitellessään teoksessaan homoseksuaalista rakkautta, joka tähän saakka tuntuu olleen tabu suomalaisessa tanssitaiteessa. Juhanin suhde toiseen mieheen nousee tässä hänen naissuhteitaan merkittävämpään asemaan. Tommi Kitin ja Reijo Kelan kohtaus on herkästi ja pieteetillä tehty.” – Auli Räsänen, Uusi Suomi, 9.6.1979

1980-luku

Olennainen, 1988
Tiina Lindfors, kantaesitys Savoy-teatteri, Helsingin juhlaviikot

Kahden naisen välistä rakkaudesta kertova tanssiteos esitettiin Helsingin juhlaviikoilla. Teosta esitettiin laajasti myös ulkomailla. Homoseksuaalisuuden avoin käsitteleminen ja Lindforsin avoimuus omasta identiteetistään oli 1980-luvun Suomessa huomiota herättävää ja nosti tanssin ajankohtaisen keskustelun keskiöön.

“Siihen aikaan se oli todella erikoinen ja pysäyttävä teos. Se kertoi naisten välisestä rakkaudesta aina heidän kohtaamisesta rakkauden tunnustamiseen ja pelkoon siitä, hyväksytäänkö heitä vai ei.” – Tiina Lindfors, Me Naiset, 30.6.2021

“Kööpenhaminassa esitetty Tiina Lindforsin Olennainen jakoi mielipiteet kahtia. Berlingske Tidende katsoi lesbolaisuudesta kertovan teoksen loukkaavan naisia, jotka haluavat lapsia. Vaihtoehtolehti Pan kiitti Olennaista fyysisestä ja psyykkisestä runollisuudesta.” – Helsingin Sanomat, 1.10.1991

1990-luku

Adieu!, 1991
Pentti Holappa, kantaesitys Suomen Kansallisteatteri

“Hillityksi tragediaksi” alaotsikoitu Adieu! sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa Suomi valmistautuu kohtaamaan loppunsa. Maapallo on vääjäämättä ajautumassa uuteen jääkauteen ja ihmiskunnan viimeisten sukupolvien tehtävänä on päättää, miten lopun ajat tulisi ottaa vastaan. Näytelmä on poliittinen satiiri ja ihmissuhdedraama, jonka keskiössä on valtioneuvos Rintala vaimoineen, avustajineen ja sihteereineen. Kansallisteatterin esitystä ylistettiin tyylikkyydestä ja puhuttelevuudesta. 

Adieu! -teoksen teemat olivat aikanaan yhtä ajankohtaisia, kuin mitä ne ovat nyt. Aids ei ehkä enää nykypäivänä ole automaattinen kuolemantuomio, mutta pandemiana leviävä sairaus ja maapalloa uhkaava ekokatastrofi tuntuvat edelleen osuvan ajan hermoon. Adieu! kuvaa dystooppista maailmaa, sen todellisuudessa elämistä ja siinä tehtäviä valintoja. Mitä varten eletään, ja minkälaista elämää halutaan lopun uhatessa elää? Pentti Holappa käsitteli erityisesti miesten välistä rakkautta ja suhteita läpi koko tuotantonsa.

“Holapan dialogi on aistillisesti täyteläistä, siinä on läsnä samanaikaisesti nostalgia ja kiihkeys. Valtioneuvos Rintalan suhde perintöprinssiinsä, HIV-tartunnan saaneeseen Sakari Metsään (Seppo Pääkkönen) on paitsi isä-poika -kuvio, myös vahvasti eroottinen.” – Marketta Mattila, Uusi Suomi, 1.3.1991

“På känsloplanet är det fråga om människans okända, fjättrade natur, tabubelagda eller samhälleligt förträngda känslor, framför allt erotiska som gör människorna ångestfyllda och olyckliga.” – Elisabeth Nordgren, Hufvudstadsbladet, 1.3.1991 

“Lohduttomuudessaan Adieu! aiheuttaa voimakkaan vastareaktion. Minä haluan, että on toivoa! Siinä kai sen merkitys onkin.” – Kirsikka Moring, Helsingin Sanomat, 1.3.1991

Cape Town, 1998
Janne Saarakkala, Teatteri Pieni Suomi

Kahden miehen välisestä suhteesta kertova näytelmän kantaesitys sai kiitosta muun muassa Helsingin Sanomien arviossa aikana, jolloin esimerkiksi niin sanottu kehotuskielto (“julkinen kehottaminen haureuteen samaa sukupuolta olevan kanssa”) oli Suomessa vielä voimassa, ja suojaikärajat heteroille ja homoille erilaiset. Ilmapiiri oli kuitenkin selvästi muuttumassa.
“Cape Townin tavassa käsitellä aihettaan – pakkoa kätkeä seksuaalinen identiteetti – on läheltä nähtyä kipeyttä, mutta myös ajattelun tuomaa etäisyyttä.

Mitä pidemmälle esitys menee, sen irtonaisemmaksi ja luottavaisemmaksi se muuttuu. Aluksi tabun käsittelyssä on puskevaa selittelyä. Esitys ikään kuin syyllistyy siitä, ettei aihetta ole aiemmin juuri teatterissa käsitelty.

Ihan tavatonta alkukankeus ei ole, sillä esityksen teemoja ovat häpeä, salailu ja kyvyttömyys vapautua yhteisöllisestä yliminästä. – – Cape Town on kokonaisuutena nautinnollista seurattavaa. Ankean alun jälkeen esitys muuttuu rikkaaksi teatterilliseksi kokonaisuudeksi. Keittiörealismista hypätään sujuvasti itseironisiin ja pateettisiin musikaalifantasioihin. Sirpaleinen muoto toimii, sillä katsoja innostuu yhdistelemään Cape Townin tarjoamia pelinappuloita ja aukkoja kokonaisuudeksi.” – Hannu Harju, Helsingin Sanomat, 10.9.1998

2000-luku

Rakkausleikki, 2002
Pentti Halonen, Aurinkoteatteri & Sirius Teatern

Rakkausleikin keskiössä ovat homoveljekset, heidän äitinsä sekä kaksi muuta homomiestä. Pentti Halosen kirjoittama ja ohjaama teos keskittyy vahvasti ruumiillisuuteen ja pohtii homoseksuaalisuuteen liitettyjä käsityksiä ja myyttejä esimerkiksi homomiesten feminiinisyydestä tai äidin vaikutuksesta siihen, että pojasta kasvaa homoseksuaali. 

“Rakkausleikki on erityisen kiinnostava siinä, miten se representoi homoseksuaalisuuden ja feminiinisyyden yhdistäviä diskursseja.”

“Queer-teorian mukainen ruumiin ymmärtäminen kirjoituksena, toistona ja liukuvana merkityksenä sekä samalla ruumiin kyseenalaistaminen perustana, syvempien merkitysten tuottajana, aiheuttaa ahdistusta, ja Kanen [Sarah Kane, Cleansed] ja Halosen näytelmät voidaan nähdä osoituksena siitä, miten tuskallista ruumiillisuus voi lopulta olla.”

Kekki, Lasse 2010: Pervo parrasvaloissa – queer-draamaa Teksasista Kokkolaan, 234-242. Eetos, Turku.

Kokkola, 2004
Leea Klemola, kantaesitys Tampereen Teatteri

Kokkola on Leea Klemolan Arktisen trilogian ensimmäinen osa. Teoksen päähenkilö on alunperin Heikki Kinnusen esittämä Marja-Terttu Zeppelin, jonka unelma Grönlantiin matkustamisesta, sekä hänen rakkautensa Saku-veljeään kohtaan, ovat esityksen eteenpäinvievät voimat. Esityksen lopussa tuskastunut Marja-Terttu menee meren jäälle ja muuttuu hylkeeksi – tai ainakin ottaa itselleen hylkeen roolin. 

“Näytelmässä ristiinpukeutumisella on erityinen hyperbolinen merkitys, jonka avulla homoseksuaaliseen ja insestiseen haluun liittyviä, hetero-olettamukseen perustuvia lähtökohtia puretaan ja tehdään teatterillisesti näkyviksi.” –  Kekki, Lasse 2010: Pervo parrasvaloissa – queer-draamaa Teksasista Kokkolaan, 262-263. Eetos, Turku.

“Kinnunen on aivan ilmiömäinen hylkeeksi muuttuvana naisena, joka itsensä häpäisemällä haluaa saada toiset tuntemaan häpeää. Mies naisen roolissa ei tässä tapauksessa naurata pätkääkään, vaikka suoritus on muuten hauska.” – Lauri Meri, Helsingin Sanomat, 20.12.2004

Tekijänosto: Helsingin Gayteatteri 

Helsingin Gayteatteri on vapaa teatteri, joka pyrkii toimintansa kautta tukemaan seksuaalivähemmistöjen teatteritoimintaa sekä edistämään tasa-arvoa taiteen keinoin. Helsingin Gayteatteri on toiminut vuodesta 2006 ja vakiinnuttanut asemansa sateenkaarevan teatterin kentällä, tekemällä teatteria nimenomaan queer-näkökulmasta. HGT on harrastajateatteri, mutta sen merkitys suomalaisen sateenkaarevan teatterikulttuurin sisällä on suuri: HGT pitää jo olemassaolollaan ja omilla ensi-illoillaan huolen siitä, että queer-teemat ovat suomalaisella teatterikentällä jollakin tavalla vuosittain edustettuna. 

2000-luvulla tehtyjä HGT:n näytelmiä: 
Sopimus, 2007, Helsingin Gayteatterin ensimmäinen näytelmä 
Paljastuksia, 2008 
Olitko Sinä? - Homomman Suomen historia, 2009 

Postia Eva Dahlgrenille, 2007
Milja Sarkola, kantaesitys Zodiak

Tanssia ja teatteria yhdistelevä Postia Eva Dahlgrenille oli Sarkolan ensimmäisiä teoksia Teatterikorkeakoulusta valmistumisen jälkeen. Lavalla on neljä naista: kaksi näyttelijää ja kaksi tanssijaa. Esityksen teemat liikkuvat monellakin eri tavalla identiteetin alueella: mitä peitetään, mitä paljastetaan, miten ja mitä esitetään tai ei esitetä – ja mitä ja ketä halutaan ja miten. Naisten välinen halu onkin teema, joka on Postia Eva Dahlrgrenille -teoksen jälkeen näkynyt myös monissa muissa Sarkolan töissä. “Energiaa vyöryvä esitys ei tunnu jättävän ketään kylmäksi, tuskaisiakin katseita yleisön joukossa näkyy. Aggressioita ja avointa seksuaalisuutta voi olla hämmentävä katsoa kohti.” – Anni Valtonen, Helsingin Sanomat, 25.4.2007 ”Olennaista on se, mistä asioista kykenee puhumaan ääneen ja mistä vaikenee.” – Milja Sarkola, Helsingin Sanomat, 12.4.2007

Tekijänosto: Milja Sarkola

Näytelmäkirjailija ja ohjaaja Milja Sarkola tunnetaan erityisesti hänen autofiktiivisistä teoksistaan kuten Jotain toista sekä Perheenjäsen, joka palkittiin myös Thalia-palkinnolla. Sarkolan töitä on nähty vuosien mittaan useiden kotimaisten teattereiden ohjelmistoissa. Parina viime vuotena Sarkola on ohjannut omien tekstien lisäksi myös muiden kirjoittamia teoksia. Helsingin Kaupunginteatterin pienelle näyttämölle on kahtena peräkkäisenä vuotena valmistuneet näytelmät Pajtim Statovcin Bolla-romaanista ja Laura Lehtolan kirjasta Minä valitsin sinut. Milja Sarkolan töissä toistuvia teemoja on muun muassa seksuaalisuus, ihmissuhdekuvaukset ja perhesuhteiden tarkastelu.

2010-luku

Kristuksen morsian, 2010
Heini Junkkaala, kantaesitys Suomen Kansallisteatteri

Vuonna 2010 Kansallisteatterissa kantaesitetty Kristuksen morsian osui hermoon, sillä kirkon suhtautuminen homoseksuaalisuuteen oli tapetilla jo ennen teoksen ensi-iltaa, mutta varsinkin saman vuoden lopussa muun muassa Ylen kuuluisan Homoillan myötä. Temaattisessa ajankohtaisuudessaan Kristuksen morsian muovautui heti eräänlaiseksi kuvaksi juuri siitä hetkestä, jolloin se yleisöille esitettiin, ja teos sai uusia ulottuvuuksia tosielämän rinnakkaisista ilmiöistä.
“Kristuksen morsian on ikään kuin sisäinen dialogini näyttämöllistettynä. Matka siihen, että pystyin kirjoittamaan tämän näytelmän, oli pitkä.” – Heini Junkkaala, Kirkko ja kaupunki, 6.8.2009

“Kristuksen morsian onkin paitsi erinomaisesti ajateltu ja rakennettu, myös hyvin henkilökohtainen, häpeämättömän poliittinen ja aivan yleispätevä kuvaus ihmisistä, jotka etsivät varmuutta – osa heistä millä hyvänsä hinnalla.” – Suna Vuori, Helsingin Sanomat, 28.3.2010

HOMO!, 2011
Pirkko Saisio, kantaesitys Suomen Kansallisteatteri

Kansallisteatterin ensimmäinen musikaali oli Pirkko Saision kirjoittama ja ohjaama ja Jussi Tuurnan säveltämä HOMO! -musikaali toi queer-teeman isosti, räiskyvästi ja äänekkäästi maan keskeisemmälle näyttämölle.

“Näytelmän aihe on omakohtainen. Ja nähtävästi se on sekä Suomessa että maailmalla aaltomaisesti ja vaihtelevasti myös kestoajankohtainen aihe.” – Pirkko Saisio, Ylen haastattelussa 2011

“Nyt Saision kirjoittama ja ohjaama, Jussi Tuurnan säveltämä Homo! onnistuu lähes mahdottomassa: esitys on parhaimmillaan riemukas farssi, aidosti koskettaviin syvyyksiin sukeltava tragedia, älykäs satiiri, sekä taidolla toteutettu, mukaansatempaava musikaali yhdellä kertaa.” – Suna Vuori, Helsingin Sanomat, 23.9.2011

“En usko, että sen koettuaan monikaan kehtaa väittää etteikö HOMOn nostaminen kansalliselle päänäyttämölle tällä riemulla ja häpeämättömyydellä ole tärkeä ja edelleen ajankohtainen teko.” – Eeva Kemppi, Turun sanomat, 24.9.2011

Tekijänosto: Pirkko Saisio

Pirkko Saisio on merkittävä taiteilija ei ainoastaan teatterin kentällä, vaan myös kirjallisuuden saralla, television ja elokuvan sekä jopa musiikin maailmoissa. Saision kirjallisessa työssä homoseksuaalisuuteen liittyvät teemat näkyvät joskus keskeisinä ja vahvoina, joskus pienempinä ja herkempinä teemoina, mutta useimmiten jollain tavalla kuitenkin läsnä. Kainin tytär -romaani oli ensimmäinen suomalainen naistenvälistä rakkautta kuvaava romaani, ja Saisio on urallaan ollut sateenkaarikansan eturintamassa ottamassa tilaa taiteen eri alueilla. Taiteellisen työn lisäksi Pirkko Saisio on tehnyt julkisuudessa paljon näkyvää työtä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aseman parantamiseksi.

(Lähde: Kivilaakso, Katri 2007: Pirkko Saision tuotanto ja julkisuus - “Mikä on elävän sanan kriteeri?” Teoksessa Sateenkaari-Suomi: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Mustola & Pakkanen (toim.) Like, Helsinki.)

Outo homo, 2012
Juuso Kekkonen, kantaesitys Valtimonteatteri

Outo homo on Juuso Kekkosen omaelämäkerrallinen monologi siitä, kuinka hän löysi itsensä homosuhteesta päädyttyään yhteen miehen kanssa, johon oli rakastunut, kun oli luullut tämän olevan nainen. Monologin teemoiksi nousevat muun muassa transsukupuolisuus ja polyamoria. Outo homo palkittiin muun muassa Suomen Seksologisen Seuran toimesta vuonna 2013. Kekkonen myös kiersi esityksellään halki Suomen ja vei esityksen nuorille yleisöille mukailtuna kouluihin.

“Oudossa homossa kyse ei ole oikeasta tai väärästä. Kekkonen ei kosiskele hyväksyntää tai lietso vallankumousta. Omalla rehellisyydellään hän kuitenkin avannee keskusteluja, jotka muuten jäisivät käymättä.” – Frida Gustafsson, Turun Sanomat, 14.4.2013

Neljäntienristeys, 2016
Perustuu Tommi Kinnusen romaaniin, dramatisointi Paula Salminen, kantaesitys Turun Kaupunginteatteri

Tommi Kinnusen menestyneen romaanin näyttämösovitus kertoo yhden suvun tarinan läpi vuosikymmenten. Suvun monipolviseen tarinaan mahtuu mukaan monenlaisia ihmisiä ja identiteettejä. Naisen kanssa naimisissa oleva Onni potee syyllisyyttä miessuhteistaan, ja Onnin ja hänen vaimonsa Lahjan kautta tarkastellaan myös seksuaalisuuden suhdetta uskoon ja uskontoon. Teos kantaesitettiin Turun Kaupunginteatterissa, mutta nähtiin pian myös esimerkiksi Kotkan Kaupunginteatterissa.

“Synnistä ja syyllisyydestä kärsivän Onnin miessuhteet ovat esityksen kauneimpia. Kahden miehen sensuellin selänpesun aikana koko yleisö tuntuu pidättävän hengitystään.” 

“Esitys antaa lupauksen sovituksesta ja vuosikymmenien puhumattomuuden katkeamisesta.” 

– Toni Lehtinen, Helsingin Sanomat, 2.2.2016

Jotain toista – henkilökohtaisen halun näyttämö, 2015
Milja Sarkola, kantaesitys Q-teatteri

Jotain toista on esitys halusta: seksuaalinen halu läpileikkaa tai tavalla tai toisella muovaa monenlaisia ihmissuhteita teoksen hahmojen välillä. Esitys käy läpi naisten välistä halua, sekä toisaalta autofiktiivisen päähenkilön Naisen suhdetta myös miehiin, perheeseensä, sekä työyhteisönsä ihmisiin. Teos liikkuu useammalla eri tasolla mahdollistaen myös moniulotteisen näkökulman juuri nimenomaan henkilökohtaiseen haluun.

“Olen yrittänyt pyrkiä tarkkuuteen, herkkyyteen ja rehellisyyteen aiheen käsittelyssä. 

Vaikeinta oli päästää irti tarpeesta moralisoida ja pystyä kuvaamaan havaintoja ja tapahtumia ilman arvottavaa näkökulmaa. Kun uskalsin kirjoittaa niin kuin asiat ovat, ei niin kuin toivoisin niiden olevan, koin että tavoitin aiheesta jotakin olennaista.

Toivon, että valitsemani tapa tuottaa katsojalle vapauttavia ja henkilökohtaisia oivalluksia.” – Milja Sarkola, Q-teatterin blogi, 10.2.2015

”Milja Sarkolan Perheenjäsen sai ajattelemaan, että näin teatteria pitää tehdä. Jotain toista menee vieläkin pidemmälle: Juuri näin pitää elää, näin kokonaisvaltaisesti, itseään ja muita lokeroimatta.” – Maria Säkö, Helsingin Sanomat, 21.2.2015

Sleeping Beauty, 2017
Todellisuuden tutkimuskeskus, esitetty Baltic Circle -festivaalilla

Todellisuuden tutkimuskeskuksen teos Baltic Circle -festivaaleilla oli osa Todellisuuden tutkimuskeskuksen Seksuaalisuuden laboratoriota (2016–2017). Sleeping Beauty osallisti yleisöään niin, että yleisön jäsenet kertoivat seksuaalisia fantasioitaan esiintyjille, jotka sitten esittivät näitä fantasioita. Esitys aiheutti etukäteen keskustelua mm. siitä, oliko seksuaalisilla teemoilla maksavaa yleisöä osallistava esitys prostituutiota. 

“En siis sanoisi, että Sleeping Beauty toteuttaa fantasioita, pikemminkin se käyttää niitä materiaalina, josta syntyy esitys. Sleeping Beauty jää ennen muuta esitykseksi, olkoonkin, että se tapahtuu kehossani.” – Maria Säkö, Helsingin Sanomat, 15.11.2017

”Osa on sanonut, että esitys kuulostaa pelottavalta intiimiytensä vuoksi. Oman seksuaalisuuden äärellä oleminen voi olla pelottava asia, mutta tässä esityksessä sitä juuri pääsee turvallisesti tutkimaan. On myös tärkeä muistaa, että esityksessä saa määritellä tarkalleen omat rajat sen osalta, mitä esityksessä tapahtuu.” – Julius Elo Helsingin Sanomien haastattelussa 8.11.2017

Prinsessa Hamlet, 2017
E.L. Karhu

Prinsessa Hamlet päällekirjoittaa Shakespearen klassikon niin, että tarinan keskiöön nousee nainen. Jo sukupuolen tematiikka sekä sukupuoliroolien, sukupuolten aseman ja keskinäisten suhteiden tarkastelu itsessään muuttaa alkuperäisen Hamletin asetelmaa rajusti, eikä kyseessä ole muutenkaan suora adaptaatio Shakespearen tekstistä. Teos tarkastelee naisen hulluutta, identiteettiä, valtakysymyksiä ja ihmissuhteita. 

“Naisen ja miehen hulluudesta on aina kirjoitettu eri ehdoilla. Miehen hulluuteen Hamletissa liittyy eksistentialistisia kysymyksiä, jotka ovat kiinnostavia ja juuri sen vuoksi halusin käyttää Hamletia referenssiteoksena.” – E.L. Karhu Ylen Kulttuurivieras-haastattelussa 26.2.2017 

“Hamlet-hahmon sukupuolen vaihtaminen alleviivaa jälleen sitä, että ikonisessa tarinassa kuvattu eksistentiaalinen kärsimys on ylisukupuolista laatua. Tämän lähtökohdan ohella  Prinsessa Hamlet on monella muullakin tavalla feministinen ja queer. Sosiaalisten odotusten alla kompuroivana teinitähtenä  kuvattavan Hamletin minäkierre liittyy perusongelmalliseen äiti-tytär -suhteeseen, ylilyöviin ulkonäköpaineisiin ja erilaisten hierarkioiden hallinnan haasteisiin.” – Tuomas Rantanen, Voima 19.2.2017

Gender Euphoria, 2017
James Lórien MacDonald, esitykset Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa

Suosittu stand up -komiikkashow käsitteli MacDonaldin omakohtaisia kokemuksia identiteetin etsinnästä ja sukupuolen korjaamisesta. Se oli osa MacDonaldin Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun tekemää opinnäytetyötä. Opinnäytetyön ydinkysymyksenä oli, miten koomikon keho on osa vitsiä. 

“Gender dysphoria is one of the hallmarks of a transgender diagnosis or identity—the persistent and consistent sensation that one’s gender is at a mismatch with one’s body, social role, and/or expression, etc. We were constantly defining ourselves in suffering and lack; I wanted to define myself in the opposite, in euphoria. In practice, my jokes about gender, the body, and socialisation ping back and forth constantly between success and failure; often the incongruity in the joke comes from success and failure happening simultaneously. Success: Airport security assumed I was male. Failure: The guard frisked my pre-operative chest as though I was male and thus we were bonded forever in mutual embarrassment.” – MacDonald, James 2018: Comic trans: Presenting and representing the other in stand-up comedy. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, Helsinki.

Tom of Finland -musikaali, 2017
kantaesitys Turun Kaupunginteatteri

Tom of Finland -buumi alkoi Suomi 100 -juhlinnan aikaan. Juhlavuonna haluttiin nostaa esille merkittäviä suomalaisia henkilöitä ja tärkeää suomalaista historiaa. Monien ihastukseksi, toisten ärsytykseksi Tom of Finland eli taiteilija Touko Laaksonen nousi Suomessa jopa ennennäkemättömään valokeilaan. Innostus ulottui myös teatteriin, sillä vuoden 2017 suuri teatteritapaus oli Turun Kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaali. Kulttuurikeskustelun keskiössä musikaalin kautta käsiteltiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa monesta kulmasta, ja esimerkiksi kutsuvieraana ensi-illassa nähdyn arkkipiispa Kari Mäkisen näkemys musikaalista kiinnosti mediaa:

“Musikaali on hyvä osoitus siitä, että suvaitsemattomuuden lisääntymisen rinnalle meille rakentuu yhä suvaitsevaisempi yhteiskunta.” – arkkipiispa Kari Mäkinen Iltalehdelle 29.1.2017

“Tekijät onnistuvat siinä kaikkein tärkeimmässä. Logomon väliaikaiselle näyttämölle ruumiillistuvat Tom of Finlandin piirroshahmot eivät ole rivoja, tuhruisia ja häpeileviä. Miehet kuvataan nimenomaan iloisena, valoisana ja elämänmyönteisenä joukkiona. Seksuaalisuus on keskeinen ilon aihe. Se näkyy kaikessa, mutta ei ole yleisön kannalta päällekäyvää.” – Lauri Meri, Helsingin Sanomat, 28.1.2017

When a Rainbow is Black, 2017
Mohammed Mustafa, kantaesitys Teatteri Telakka

When a Rainbow is Black -teoksen pohjana toimivat kolme tositarinaa homoseksuaalien kokemasta häirinnästä ja seksuaalisesta väkivallasta, sekä siitä, miten näistä kokemuksista selviydytään. Keskiössä on myös homoseksuaalisuuteen liitetyt stereotypiat ja se, miten seksuaalivähemmistöt valtaväestön silmin usein nähdään.

“Taiteen keinoin yleisö voi nähdä [tarinat], eikä pelkästään lukea sanomalehdistä.” – käsikirjoittaja/ohjaaja Mohammed Mustafa Yle Uutiset Pirkanmaan haastattelussa 6.4.2017 

“Teatteri Telakan esitys käsittelee mitä tapahtuu, kun ihminen kokee seksuaaalista häirintää tai väkivaltaa seksuualisen suuntautumisensa takia ja miten niistä voi selvitä. Puheenvuoro on tärkeä muistutus kaikkien oikeudesta tasa-arvoiseen elämään.” – Tamperelainen, 16.4.2017

Axel – soolo miesäänelle, 2018
Heini Junkkaala, kantaesitys Kansallisteatterin Lavaklubilla

Axel – soolo miesäänelle oli ensimmäinen Heini Junkkaalan ohjaamasta kolmen dokumentaarisen esityksen sarjasta. Monologi on rohkea, musiikin täyttämä henkilökuva ihmisestä äänen ja sukupuolen välillä. Ihmisestä, joka syntyi naisena mutta, joka haluaa tulla nähdyksi miehenä, menettämättä lauluääntään.

“En aja tiettyä agendaa sateenkaarikirjoittajana vaan kerron yksittäisten ihmisten tarinoita.” – Heini Junkkaala Axel-teoksesta Maailman Kuvalehden haastattelussa 10.8.2020

”Kansallisteatterin Lavaklubilla esitettävä dokumentaarinen monologi Axel – soolo miesäänelle ei päästä katsojaa eikä esiintyjäänsä helpolla.” – Laura Kytölä, Helsingin Sanomat, 3.3.2018

Homoäiti, 2018
Heini Junkkaala, kantaesitys Suomen Kansallisteatteri

Homoäiti sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Omapohjan näyttämöllä vuonna 2018. Heini Junkkaalan omiin äitiyden kokemuksiin perustuva mutta Katja Küttnerin tulkitsema monologinäytelmä oli toinen osa Junkkaalan kolmen dokumenttiesityksen sarjasta. Junkkaala itse kuvasi esitystä proosallisena monologina, jonka tavoitteena on tehdä näkyväksi näyttelijän ja tekstin suhde. Vaikka esityksen huomiot vanhemmuudesta ovat yleisluontoisia, kokonaisuudessa queer on läsnä ennen muuta Junkkaalan oman henkilökohtaisuuden kautta.

”Homoäidin jälkeen olen täysin voipunut, jotenkin sydän mykkyrällä. Ihan tällaista tunnetta ei teatteri ole minussa synnyttänyt. En ole uuvuksissa esityksestä, sitä ei ollut raskasta katsoa, päinvastoin. Homoäidissä on paljon naurua. Olen uupunut siitä, kuinka syvälle olen hetkeksi päässyt kiinni omaan elämääni, vuosiini äitinä.” – Tuula Viitaniemi, Yle, 12.11.2018

Tekijänosto: Heini Junkkaala

Heini Junkkaala on palkittu näytelmäkirjailija, dramaturgi ja ohjaaja, jonka teoksissa toistuvat usein sukupuolen ja seksuaalisuuden teemat, sekä näiden teemojen risteämis- ja törmäyskohdat esimerkiksi uskonnon kanssa. Junkkaala on toiminut Suomen Kansallisteatterin kotikirjailijana, ja hänen teoksistaan esimerkiksi Kristuksen morsian, Axel – soolo miesäänelle sekä Homoäiti on esitetty Kansallisteatterissa. Junkkaala tunnetaan myös yhteistyöstään Milja Sarkolan kanssa, jonka teosten dramaturgina Junkkaala on usein toiminut. 

Kepeä elämäni, 2019
Miiko Toiviainen/Aino Pennanen

Miiko Toiviaisen monologiteoksesta tuli nopeasti ilmiö, joka sinkautti Toiviaisen koko kansan tietoisuuteen. Positiivisuuden kautta transsukupuolisen elämää ja kokemuksia lähestyvä monologi toi Toiviaiselle myös mm. Vuoden Teatterinäyttelijä -palkinnon vuonna 2020. Kepeä elämäni on yksi näkyvimmistä sukupuolivähemmistöjä käsittelevistä teoksista suomalaisella teatterikentällä.

“Näkökulmia ja tarinoita on ihan yhtä monta, kuin on transihmisiäkin.”
“Henkilökohtaisesti on ollut tärkeää ja antoisaa, että saan kertoa valoisampaa tarinaa.”
– Miiko Toiviainen, Sunnuntaivieras, Radio Suomi, 15.9.2019

“Kepeä elämäni on kuin kokisi koko vuorokauden (tai elämän) tunnissa. Se pistää katsojan pohtimaan myös omaa elämäänsä.” – Maarit Saarelainen, Kulttuuritoimitus, 10.8.2021

2020-luku

Scream The Love Story, 2020
Markku Haussila, kantaesitys Teatteri Jurkka

Scream the Love Story tuo uuden näkökulman vuoden 1996 kauhuklassikkoon Scream. Päähenkilöiksi nousevat homot teinipojat, ja kauhuelementteihin sekoittuu parodiaa ja jopa diskoa.

“Millaista se olisi, jos näyttelemässä on homokundit verrattuna siihen, että siellä on nainen, jota riivataan ja piinataan. Sillä kauhuelokuvissa on tosi ongelmallista kuvastoa, mutta se rinnastus siihen, että mikä on kauheaa: kauheaahan on, että vähemmistöjä riivataan edelleen. Kun laitoin Scream the Love Storyyn homokundin riivauksen kohteeksi, niin mun mielestä se muutti paljon asetelmaa, mutta se on silti sitä samaa kauheutta. Mielenkiintoista on, kun ihmiset nauraa ja yhtäkkiä ei nauratakaan, kun se on aivan hirveää, koska sitä tapahtuu edelleen – vähemmistöjä vainotaan.”

“Mielestäni isoin teema teoksessa on homofobia. Miten ihmisissä oleva pahuus on lopulta hirvein asia, ei pahuus sinänsä. Me ollaan kautta aikain laitettu vähemmistöryhmiä häkkiin. Mikä se sävy on, kun lavalla on oikeasti gay-näyttelijät puhumassa ja miten tekstiin sekoittuu lopulta näyttelijöiden omat kokemukset esiintyjinä. Miten saa näytellä? Miten miesnäyttelijä saa näytellä? Screamissa yritetään ottaa ikään kuin niskalenkki näyttämöstä.” – Markku Haussila Sunklon Lea-finalistit haastattelussa -sarjassa 6.11.2021 

“Scream The Love Story ei ole pelkästään parodia. Se on kahden miehen rakkaustarina ja kommentti populaarikulttuurin heteronormatiivisuudelle ja homofobialle. Se kertoo vaihtoehtoisen narratiivin ja selityksen, fanifiktion, jossa elokuvan murhaajiksi paljastuneitten teinipoikien välillä on verellä sinetöity rakkaussuhde. Selitys ui uskottavasti seksiin kaksinaismoralistisesti suhtautuvan genren kommentaariin.” – Laura Kytölä, Helsingin Sanomat, 1.11.2020

Katoaminen – passio, 2021
Kid Kokko, kantaesitys Stoassa

Kid Kokon, Tari Doriksen, Meri Ekolan ja työryhmän teos Katoaminen – passio kantaesitettiin Stoassa 2021. Teos käsittelee katoamista, tilaa ja muutosta. Katoamisen ja muutoksen tematiikkaan liittyvät kysymykset identiteetistä ja sen muuttuvuudesta ja toistaalta näkymättömyydestä. Katoaminen esittää kysymyksiä siitä, mikä kaikki voi kadota, ja mitä jonkin katoaminen toisaalta synnyttää. 

“Olen ei-binäärinen transihminen, ja kokemus näkymättömyydestä, väärinsanoitetuksi tulemisesta ja väärin nähtynä olemisesta on välillä todella vahva. Se, ettei asetu binääreihin, tai normeihin, vaan luo oman tilan, on yhtäältä voimaannuttavaa ja toisaalta sen myötä tuleva näkymättömyys on sekä suojaava että sortava. Minua kiinnosti, ja kiinnostaa yhä ryhtyä tutkimaan tätä katoamista. Mitä jos katoamiseen tarkentaa katseen todella tarkkaan, mitä se on? Mikä kaikki voi kadota? Mitä rakenteiden ulkopuolelta löytyy? Mitä jos kovat rakenteet katoavat – ja kaikki muut – millainen aukea siitä syntyy? Millaiset tuulet siellä puhaltavat? Minkälaisia heiniä siellä kasvaa? Minkälaista siellä on olla?”

“En oikein jaksa enää puhua transrepresentaatioista tai osallistua siitä käytävään keskusteluun, jossa cisnäkökulma saa usein paljon tilaa. Keskustelu on ollut minulle todella raskasta, olen osallistunut siihen julkisesti. Mieluummin teen ja olen mukana tekemässä teoksia, jotka luovat maailmaa johon minä uskon, ja jotka tekevät tilaa transihanuudelle ja kyllä myös muille ihanuuksille. Tilan tekeminen on tärkeää. Eräs ystävä sanoi Katoamisesta, ettei ole ennen nähnyt tällaista transkehollisuuden esittämistä. Esittämistä joka on kevyttä ja haurasta ja avointa, haavoittuvaa ja samalla voimakasta. Kun transtekijät saavat tilaa itse tehdä, siitä se paradigman muutos syntyy – on jo syntynyt.”  – Kid Kokko Tinfon Mitä kuuluu? -juttusarjassa 9.9.2021 

Tekijänosto: Kid Kokko

Kid Kokko on muunsukupuolinen, ei-binaarinen esitystaiteilija, kirjailija sekä queerfeministi. Katoaminen – passio -teoksen lisäksi merkittäviä Kid Kokon teoksia ovat muun muassa Genderfuck – sukupuolipoetiikkaa (2017), ja how to host something as a cloud (2019). Kokon teoksissa korostuvat etenkin sukupuolen tematiikka ja sukupuoli-identiteetin elävä olemus – joskaan ei aukiselittävällä tai määrittelevällä tavalla. Kokon luoma hahmo Turiseva Tissi toimii osaltaan osoituksena tai kommentaarina sukupuolen esittävästä luonteesta. Kokko nostaa työnsä yhteydessä esille myös taiteen saavutettavuuden tärkeyttä: esimerkiksi sitä, kenellä on varaa osallistua kulttuuritapahtumiin, kuten teatteriesityksiin. Omien sanojensa mukaan Kokko haluaa työssään pitää huolta hauraista rakenteista ja pehmeistä olosuhteista.

Norminäytelmä, 2021
Marjo Niemi, kantaesitys KokoTeatteri

Kuten nimestäkin saattaa päätellä, Norminäytelmä käsittelee normeja. Millaisia ovat sukupuolen ja seksuaalisuuden normit, ja mitä jos niihin ei pysty mukautumaan? Marjo Niemen näytelmässä vain kourallinen näyttelijöitä esittää valtavan liudan erilaisia hahmoja tuoden uusia näkökulmia vanhoihin normeihin.

Anna Veijalaisen tyylikäs puhdistetun näyttämön ohjaus antaa tilaa näennäisen fragmentaarisesti, mutta oivaltavasti rakennetulle tekstille, joka pohtii humoristisesti myös omaa normatiivisuuttaan. Pitääkö näytelmässä aina olla käänne? Klassisen draamateorian mukaan toki kyllä, mutta näyttelijäparka, mainio Christal Snow vain kompastuu siihen.

Teatteri on vahvasti läsnä niin tekstin kuin rakenteen tasollakin.

Sillä omanlaistaan teatteria normitkin ovat. Esimerkiksi niihin sopimaton huonoksi homoksi itsensä kokeva hahmo, roolissa Petriikka Pohjanheimo joutuu pohtimaan, minkälaiseen normiin kussakin tilanteessa maastoutuisi, ettei vaan tulisi taas hankaluuksia.” – Laura Kytölä, Helsingin Sanomat, 30.10.2021

Alku keskikohta loppu, 2021
Arni Rajamäki

Alku keskikohta loppu -teos yhdistää improvisaation, musiikin ja monologin. Näyttelijä esittää yleisölle tekstin, jonka itsekin kohtaa esitystilanteessa ensimmäistä kertaa. Rajamäen Teatterikorkeakoulun lopputyö haluaa haastaa ennalta-arvattavalta tuntuvaa ja perinteiseen draaman kaareen perustuvaa teatteria. Keskiöön nousevat cis-sukupuoleen ja heteroseksuaalisuuteen nojaavat normit yhteiskunnassa. 

“Alku keskikohta lopussa ärsytys ilotulitetaan esille sivaltavilla havainnoilla, jotka kyseenalaistavat valtavirran oletukset. Teksti takertuu herkullisiin yksityiskohtiin: erityisen osuva kohta on kuvaus kahden naisen – päähenkilön vihaamien heteroiden – ruokalinjastokeskustelusta Ruotsin-risteilyllä, jossa elämän oletusarvoisuus tiivistyy siihen, että kohokohta on miehen kanssa nautittu buffet.” – Anna Hollingsworth, Kulttuuritoimitus, 3.8.2022

Tekijänosto: Teo Ala-Ruona

Teo Ala-Ruona on kuva- ja performanssitaiteilija, jonka työn keskiössä on erityisesti queer-näkökulmasta tehty spekulatiivinen fiktio. Toistuvia teemoja ovat mm. seksuaalisuuden ja sukupuolen muodot sekä ekologia. Ala-Ruonan teoksia yhdistää ruumiillisuus ja ruumiin tekeminen taiteen näyttämöksi. Ala-Ruonan teoksia ovat mm. toxinosexofuturecummings, joka tehtiin alunperin liveteokseksi, mutta pandemian myötä muokattiin ääniteokseksi. Teoksen keskiöön nousee nautinnollinen seksi saastuneella planeetalla. Muita Ala-Ruonan teoksia ovat mm. The BodyBuilding Project, Lacuna ja Deep Time Trans.

Tekijänosto: Camille Auer

Camille Auer on monipuolinen taiteilija, jonka työ ulottuu monille aloille ja ylittää rajoja. Camille Auerin taiteellisessa työssä korostuvat mm. transkehot sekä ei-ihmisten (nonhuman) kehot. Auer hyödyntää teoksissaan ääntä, liikettä, performanssia ja tekstiä, ja on toteuttanut teoksiaan niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Auer on myös esimerkiksi kirjoittanut sukupuolen ja seksuaalisuuden teemoista osana Poliittisen valokuvan festivaalia, sekä toteuttanut henkilökohtaista tarinaansa käsittelevän, installaatioiden ympärille rakennettun näyttelyn Antiphallic Dick Kuvataideakatemiassa. 

Ejaculation Falls, 2021
Essi Rossi ja työryhmä, Baltic Circle

Essi Rossin visioima teos käsittelee seksuaalisuuden monimuotoisuutta. Teos on keskusteleva, tarjoten yleisölleen mahdollisuuden osallistua tähän keskusteluun. Ejaculation Falls pyrkii nostamaan keskustelun keskiöön ne teemat, jotka yleensä jäävät julkisen keskustelun ulkopuolelle.

“Tämä on osa isompaa dialogia tai keskustelua – parasta olisi, että ihmiset kantaisivat tätä keskustelua esityksestä mukanaan. Näytelmäteoksessa esiintyvä Sari toivookin, että katsojilla olisi näytöksestä lähtiessään enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.” – Essi Rossi Hurma-lehden haastattelussa 15.11.2021

“Ejaculation Falls -esityksen kohdalla, jossa käsittelemme seksuaalisuuden moninaisuutta, olemme puhuneet paljon siitä, että vaikka tässä ajassa on paljon tietoa saatavilla sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, jotain järisyttävää tapahtuu silloin kun me kokoonnutaan tapahtuman äärelle yhdessä. Kun nämä asiat tulee ryhmässä ja yhteisössä ääneen sanotuiksi, kuunnelluiksi ja koetuksi. En ajattele, että esityksellä tai teatterilla on jonkinlainen funktio – taiteen ei tarvitse itseään perustella. Mutta tämän teoksen parissa on todella hauskaa ja merkityksellistä työskennellä, kun sen merkitys on koko ajan läsnä. Ei tarvitse miettiä miksi tämän teoksen aihepiiri on oleellinen tai tärkeä käsitellä, sen merkitys paistaa kaikesta läpi.” – Essi Rossi Tinfon Mitä kuuluu?- juttusarjassa 18.11.2021 

I’m the monster, 2022
Katja-Maria/Kay Taavitsainen, kantaesitys Kuopion kaupunginteatterissa Tanssiteatteri Minimin ohjelmistossa

Katja-Maria/Kay Taavitsaisen kehollisuutta, videota ja ääntä yhdistävä teos syntyi osin korona-aikana, jolloin Taavitsainen sävelsi teokseen kuuluvan musiikkialbumin. Teos nivoutuu Taavitsaisen omaan henkilökohtaiseen matkaan muunsukupuolisen identiteetin löytämisessä.

“I´m the Monster kysyy halun olemassaoloa ja sen ilmenemistä muunsukupuolisessa ruumiissa asettaen tämän keskiöön – tekijäksi ja kokijaksi. Matkaa ei-binäärin henkilön maailmakokemuksen ytimeen tehdään läpi sydänsurujen, oivallusten, syklisen tuhon ja uudelleen synnyn kautta. Livenä esitetyt biisit, spoken word -tyyliset runot sekä basso-taajuudet toimii navigaattorina kaikille tilaan tulleille.” – Lehdistötiedote, Zodiak, 17.8.2022

“Tämä teos on kai tehnyt tietään ulos minusta paljon pidempään kuin edes osaan arvioida. Nimensä se sai 2018, jolloin myös ensimmäisen kerran lähdin tunnustelemaan omaa sukupuolta tarkemmin ja sittemmin hiippailin kaapista ulos muunsukupuolisena henkilönä. Teos tuntui heti alusta saakka nivoutuvan vahvasti osaksi tätä kovin henkilökohtaista matkaa kuin puolivahingossa.” – Katja-Maria/Kay Taavitsainen, Tanssiteatteri Minimin blogi, 29.4.2022

Queer Baby, 2022
Ylioppilasteatteri

​​Ylioppilasteatterin vuoden 2022 kesäproduktio Queer Baby iski railakkaasti stereotypioihin. Vaikutteita John Watersin Cry Baby -elokuvasta sekä Baz Luhrmanin elokuvasta William Shakespearen Romeo + Julia rohkeasti vaikutteita ottava ilotulitus parodioi ja tuulettaa ennakkoluuloja, joita sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt kohtaavat. Näyttämöllä tarkastellaan queer-identiteettiä ja kysytään, kuka on tarpeeksi queer ollakseen queer?

 ”John Watersin kulttielokuva Cry-Baby parodioi genreään: teinijengeissä pastellit hohkaavat ja pahiksilla on nahkaa. Helsingin Ylioppilasteatterin Queer-Baby Mustikkamaan kesäteatterissa on myös parodia samoista asioista mutta menee monta askelta pidemmälle ja tarttuu ennakkoluuloihin eri seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan.” – Anna Hollingsworth, Kulttuuritoimitus, 2.8.2022

Tekijänosto: Jenni Korpela ja Elena Rekola

Ylioppilasteatterin vuosien 2020-2023 taiteelliset johtajat Jenni Korpela ja Elena Rekola ovat nostaneet queer-teemat ja intersektionaalisen feminismin taiteellisen työnsä keskiöön. Korpela ja Rekola ovat sanoittaneet omiksi tavoitteikseen mm. inklusiivisuuden lisäämisen ja representaation laajentamisen. Queer-teemat ovatkin näkyneet vahvasti Ylioppilasteatterin tuotannoissa Korpelan ja Rekolan kaudella, eikä kummankaan työ näiden teemojen parissa rajoitu vain Ylioppilasteatterissa tehtyyn työhön. Korpela ja Rekola edustavat juuri nyt ja tulevaisuudessa ajankohtaista tapaa tehdä queer-teatteria.

Kotiinpaluu, 2022
Kirsi Marie Liimatainen, kantaesitys KokoTeatteri

Kirsi Marie Liimataisen käsikirjoittama ja ohjaama Kotiinpaluu kysyy, kuinka suvaitsevainen Suomi todella on. KokoTeatterissa kantaesityksensä saanut esitys tutkii ennakkoluuloja ja toiseuden pelkoa ahdasmielisen kyläyhteisön ja sinne muuttavan naisparin yhteiselon kautta. 

”Kotiinpaluussa käsitellään kipeästi ja koetusti sitä, miten syvällä Suomessa istuvat käsitykset isänmaasta, uskonnosta ja pyhästä hiihdosta – kunnollisesta, asiallisesta elämisen tavasta, jossa osataan hävetä.” – Sanna Vilkman, Yle, 28.8.2022

”Edelleen on ihmisiä, jotka eivät voi kertoa suuntautumisestaan sukulaisille tai työkavereille. Edelleen kohtaamme vähintään mikroaggressioita: mitätöintiä, typeriä kysymyksiä, vaikenemista.” – Kirsi Marie Liimatainen, Yle, 28.8.2022

Tekijänosto: Samira Elagoz

Koulutukseltaan koreografi, Samira Elagoz tekee poikkitaiteellista työtä teatterin ja elokuvan kentällä. Elagozin teos Cock, Cock… Who’s There? yhdisti elokuvaa ja performanssia, ja hänen elokuvansa Seek Bromance palkittiin hopeisella leijonalla Venetsian teatteribiennaalissa kesällä 2022. Elagozin teoksissa korostuu sukupuolitematiikan käsittely erityisesti miessukupuolen kautta, ja Seek Bromancen keskiössä onkin transmaskuliinisuus.

“[Seek Bromance -teoksessa] ei ole kyse cis-ihmisten valistamisesta, olemassaolomme oikeuttamisesta tai säihkyvän positiivisista esimerkeistä.” – Samira Elagoz Helsingin Sanomien haastattelussa, 16.9.2022

Minä valitsin sinut, 2022
Laura Lehtola, Milja Sarkola, kantaesitys Helsingin Kaupunginteatteri

Milja Sarkolan ohjaus Laura Lehtolan Minä valitsin sinut -romaanista on kuvaus pitkän parisuhteen kaaresta. Esitys näyttää alun rakkauden huuman vuosituhannen alussa mutta myös tavallisen perhearjen yli vuosikymmen myöhemmin. Kahden naisen rakkaustarinan myötä tuodaan näkyväksi myös yhteiskunnassamme tapahtuneet muutokset suhtautumisessa seksuaalivähemmistöihin.

”Milja Sarkolan ja Laura Lehtolan yhteistyö kantaa hedelmää: Esitys on uudenlaista perhekuvausta, jota ei paljon teatterilavoilla näy.”

”Kolmetoista vuotta kattava tarina ei ole pelkkä parisuhteen ruumiinavaus, vaan myös katse 2000-luvun muutokseen mielipideilmastossa. Yhteiskunnalliset muutokset käyvät dialogia naisten suhteen realiteettien kanssa esimerkiksi hedelmöityshoitolain kohdalla. Esitys pohtii myös seksuaalisen suuntautumisen joustavuutta ja ajan vaikutusta ihmiseen.” – Laura Kytölä, Helsingin Sanomat, 23.9.2022

“On hienoa nähdä naisparia käsittelevä tarina ison teatterin näyttämöllä. Teos tuo esiin sen, miltä lakipäätökset, heteronormatiivinen kulttuuri ja vieraannuttava puhe samaa sukupuolta olevista pareista tuntuu ihmisistä, joita ne todella koskettavat ja jotka tietysti tuntevat olevansa ihan tavallisia ihmisiä. Vaikka pintatasolla samaa sukupuolta olevat parit alkavat saada samanlaista kohtelua kuin muutkin, syrjintä tulee esiin yksityiskohdista kuten siitä, ettei esimerkiksi päiväkodissa lapsen toista äitiä kohdella samalla tavalla vanhempana kuin lapsen synnyttänyttä äitiä.” – Elisa Helenius, Sateenkaarenmaalari, 3.10.2022

LOPPUPOHDINTAA

Suomalaisen teatterin sateenkaarihistoriaa tarkastellessa havahtuu nopeasti siihen, miten vahvasti queer-identiteetit ovat olleet teatterikentällä – tai ylipäätään taiteen kentällä – läsnä läpi vuosikymmenten. Useiden tekijöiden, esimerkiksi Vivica Bandlerin tai Tarmo Mannin, suuntautuminen ja identiteetti olivat eräänlaisia julkisia salaisuuksia. Sateenkaarevien asioiden ja kokemusten avoin käsittely ei aina ole ollut taiteessa turvallisesti mahdollista, mutta se ei tarkoita, etteikö queer olisi aina ollut taiteessa läsnä. Onkin hyvä pitää mielessä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen merkitys teatterissa ei rajoitu näitä identiteettejä eksplisiittisesti käsitteleviin teoksiin. Queer-tekijöiden panos suomalaisen teatterin historiaan on merkittävä ja mittaamattoman suuri, ja vähemmistöihin kuuluneilla tekijöillä on ollut suomalaisen teatterin kentällä myös paljon arvokasta vaikutusvaltaa ja näkyvyyttä – jopa aikana, jolloin heidän identiteettinsä on ollut rikos.

Jussi Helminen kertoo Turun Sanomiin vuonna 2016 kirjoittamassaan kolumnissa siitä, kuinka hänen piti kohdata omat rajutkin ennakkoluulonsa, ennen kuin hän pystyi tarttumaan Casablancan koirat -näytelmän ohjaamiseen Turun Kaupunginteatterille vuonna 1977. Homoseksuaalisuus oli dekriminalisoitu Suomessa vain kuusi vuotta aiemmin. Homoseksuaalisuutta käsitteleviä näytelmiä esittävät laitosteatterit olivat harvassa, kuten olivat myös avoimesti homot tekijät. Nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin, saati tästä päivästä lähes neljäkymmentä vuotta eteenpäin, olisi aika outoa, jos suuren laitosteatterin ohjaaja myöntäisi avoimesti joutuneensa työstämään omaa homofobiaansa voidakseen ohjata homoseksuaalisuutta käsittelevän näytelmän. 

Sateenkaariteemoista on nimittäin tullut myyntivaltti. Helsingin kaupunginteatterin suuret musikaalit ovat viimeisen muutaman vuoden ajan pyörineet vahvasti queer-hahmojen ja -tematiikan ympärillä – jopa Pienen merenneidon markkinointimateriaaliin ympättiin vähemmistöidentiteettikulma, vaikkei sille itse esityksestä selkeää vastinetta löytynyt. Dragista on tullut suuremmankin yleisön viihdettä, jota mainostetaan suurin plakaatein metroasemilla. Muutamia vuosia sitten pauhannut Tom of Finland -buumi tarttui teatteriinkin, ja on ylipäätään hurjaa ajatella, miten vuosikymmenten saatossa Touko Laaksosen taiteelle sallittu näkyvyys ja tila on tehnyt totaalisen täyskäännöksen (joskaan ei pidä myöskään unohtaa Tom of Finland -musikaalin aiheuttamaa moraalipaniikkia, jonka varjolla lapsiasianvaltuutettua koitettiin saada puuttumaan lasten roolittamiseen kyseiseen musikaaliin.)

Representaation laatua tarkastellaan ja puidaan julkisesti, ja teatterit joko tunnistavat vastuunsa etukäteen tai päätyvät selittelemään ratkaisujaan. Viimeisen parin vuoden aikana käydyt keskustelut, kuten vaikkapa Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -esityksen roolitusta koskenut kohu, toki osoittavat sen, ettei sateenkaari-identiteettien tai -teemojen käsittely ole nykyäänkään täysin ongelmatonta. Kokonaista aikajanaa tarkastellessa kuitenkin huomaa, kuinka valtavan pitkä matka teatterin kentällä on kuljettu, ja kuinka nopeasti muutos on viimeisen 20 vuoden aikana kiihtynyt. 

Aikajana antaa myös osviittaa siitä, mihin olemme menossa. Queer itsessään on osa esimerkiksi Ylioppilasteatterin tämänhetkistä taiteellista linjaa, ja sateenkaariteemat ja -tekijät saavat niin teatterin kentällä kuin julkisuudessa ylipäätään enemmän tilaa. Loppujen lopuksi voikin pitää positiivisena asiana sitä, ettei koko suomalaisen teatterin sateenkaarihistoriaa (tai sen nykytilannetta) edes välttämättä pysty tiivistämään yhdelle aikajanalle – tältäkin janalta varmasti puuttuu queer-henkisiä teoksia, jotka ovat pysäyttäneet, pohdituttaneet, naurattaneet, ilahduttaneet ja koskettaneet katsojiaan. Paisukoon vastaavat janat tulevaisuudessa vielä mahdottomammiksi! 

Läpi artikkelin pohdinnan lähteenä ja inspiraationa on toiminut Lasse Kekin teos Pervo parrasvaloissa – queer-draamaa Teksasista Kokkolaan (Pia Livia Hekanaho & Jarmo Haapanen toim.), 2010. Eetos, Turku.