KESKUSTELU: Suomalainen media ja teatterin ilmiöt… 

…eli jatkopohdintaa Jussi Sorjasen ja Aino Kiven lisää kulttuurikirjoittamista peräänkuuluttaviin puheenvuoroihin…

Teksti: Eeva Kemppi ja Maria Säkö

Viirus-teatteri, johtajansa Jussi Sorjanen etunenässä, aloitti viime keväänä pienimuotoisen somekampanjan “MAKE THEATRE ILTAPÄIVÄLEHTI AGAIN”, jossa se haastoi lehdistöä, etenkin iltapäivälehtiä, kirjoittamaan teatterin sisällöistä. Plakaateissa luki, että “haastan Ilta-Sanomat ja Iltalehden kirjoittamana teatterista” ja “Ette uskalla lällärit”. Myös teatteriohjaaja Aino Kivi perusti kesän alussa Facebookiin Kultuurinpuolustajat-ryhmän, vaadittiin lisää kulttuuripuhetta. Aloitteen mukaan kulttuuri mielletään nykyisessä julkisessa keskustelussa pienen porukan elitistiseksi huviksi. Toiveena ja tavoitteena on lisätä ja vahvistaa puhetta kulttuurista mediassa ja yhteiskunnassa ja palauttaa taide ja kulttuuri urheilun rinnalle koko kansan juurevaksi huviksi.     

Jussi Sorjanen kirjoittaa Facebook-seinällään huhtikuussa 2023: “Kulttuuri- ja taidejournalismin suurin ongelma on, että se rajautuu pelkästään päivälehtien kulttuuriosastoille, alan julkaisuihin ja muihin vastaaviin yhteyksiin. Tämä edesauttaa taiteen kuplaantumista, elitisoitumista ja eriytymistä muusta todellisuudesta sekä julkisesta keskustelusta. Se heikentää sitä potentiaalia, joka taiteella ja kulttuurilla osana yhteiskuntaa, tai jopa sen yhtenä peruspilarina, on”   

Sorjanen esittää haasteen: “Kirjoittakaa enemmän, uteliaammin, skandaalinkäryisemmin, paremmin, huonommin, syvällisesti, pinnallisesti, väärinymmärtäen, analyyttisemmin kuin ennen! Kirjoittakaa ihan mitä tahansa mutta kirjoittakaa!”    

Sorjasen kampanja sai miettimään taiteesta ja kulttuurista kirjoittamisen muutoksia, esimerkiksi sitä, että iltapäivälehdissä ei kirjoiteta taiteesta samassa määrin kuin vielä 1980- ja 90-luvuilla. Syitä on toki lukemattomia, mutta tämä leikkimielinen, mutta vakavan kysymyksen esiin nostanut somekampanja alkoi vaivata. Jos ei puhuta nyt siitä, että taiteen sisällöistä kirjoittaminen ei ole kenties kaupallisesti kannattavaa toimintaa, eikä se sovi klikkioitsikoita metsästäville mediataloille, niin mitä muita syitä voisi löytyä siihen, että etenkään teatteri ei samalla tavalla nouse esiin mediassa kuin se vielä 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä nousi? Ehkä pitäisi vielä tarkentaa, mitä ajattelemme “esiin nousemisella” tässä yhteydessä. Teatterista ei kirjoiteta kenties määrällisesti vähempää kuin pari vuosikymmentä sitten, kun lasketaan mukaan kaikki uudet kirjoittamisen ja julkaisemisen alustat, mutta teatterista kirjoittaminen ainakin suurelle yleisölle suunnatusti, viihteellisesti, kevyesti ja poleemisesti tuntuu vähentyneen. Ainakin tuo peräänkuulutettu ”iltapäivälehtikirjoittaminen” on kadonnut lähes kokonaan. Onko kirjoittamisen tapa muuttunut ja kirjoittamisen alustat ja lukijakunnat eriytyneet? Miksi teatteri ei nouse esiin?  

Syitä on varmasti lukemattomia, mutta yksi syy on, ettei teatterissa synny, tai sen ympärille ei mediassa synnytetä, samalla tavalla ilmiöitä kuin aikaisemmin. Ilmiöt lisäävät kiistatta median kiinnostusta teatteria kohtaan, mutta ilmiöiden synnyttäminen ei ole mitenkään tavoiteltavaa tai itsessään tärkeää, vaan siihen liittyy paljon myös arveluttavia piirteitä. Mutta on kiinnostavaa pohtia, mitkä tekijät vaikuttavat ilmiöiden syntyy, ja etenkin, miksi eri mediat ja kansankerrokset lävistäviä ilmiöitä ei enää entiseen malliin synny.     

Kirjoitimme vuonna 2016 julkaistun kirjan Skaväbölen pojista Kaspar Hauseriin (Like kustannus) silloin 25-vuotista taivaltaan juhlivasta Q-teatterista. Teatterista tuli hetkessä ilmiö. 1990-luvun alussa perustettu Q-teatteri keräsi etenkin alkuvuosinaan poikkeuksellisen paljon huomiota sekä mediassa että yleisön keskuudessa. Kirjoitusprosessin aikana kävimme läpi laajasti teatterikirjoittelua Q-teatterin perustamisen ajoilta. Sanomalehtikirjoittelun tarkastelu paljasti ainakin sen, että taiteilijoiden puhe taiteesta ja taiteellisesta ajattelusta on iltapäivälehtien ja sanomalehtien sivuilla noista vuosista selkeästi vähentynyt. Nykyään lehtijutut tehdään tarinallisempiin formaatteihin ja henkilökohtaisen tarinat ja aiheet nousevat esiin, eivät niinkään taiteilijoiden ajatukset taiteesta ja teokset. 

Tällä hetkellä lehtijutut tehdään tarinallisempiin formaatteihin ja henkilökohtaisen tarinat ja aiheet nousevat esiin, eivät niinkään taiteilijoiden ajatukset ja teokset.

Vielä 1980-luvulla, mm. Turkan ja Parviaisen toimiessa näkyvinä hahmoina Teatterikorkeakoulussa, pyrittiin äänenlausutusti ja määrätietoisesti nostamaan Teatterikorkeakoulun esityksiä ja puhetta teatterista iltapäivälehtien sivuille. Mutta niin sanotusti teatterin omilla ehdoilla, eli pyrittiin saamaan teatterille lisää tilaa yhteiskunnassa ja nostamaan teatteri osaksi julkista keskustelua. Teatteriesityksistä ei enää juurikaan lehtien palstoilla kohista ja ihmetellä niiden hurjuutta ja räväkkyyttä. Teatterintekijät eivät ole enää samassa määrin päivän polttavia julkkiksia, kuin vielä viime vuosituhannen lopussa. Nyt lehtien julkkispalstat täyttyvät kansainvälisistä julkkiksista, tosi-tv:n ja somen tähdistä ja poliitikoista eikä niinkään kotimaisella kentällä toimivista taitelijoista. Toisaalta taas päivälehtien ja ehkä myös myös kulttuurilehtien taide- ja teatterikirjoittelu on muuttunut henkilökeskeisemmäksi, tai ainakin taidejounalismia syytetään henkilökeskeisyydestä. Mennyttä tarkastelemalla voi päätellä, että jos kaivataan lisää palstatilaa ja kirjoittamista taiteesta, niin hurjuus, räväkkyys ja henkilöihin keskittyvä julkisuus ainakin synnyttivät ilmiöitä. Eri kysymys on sitten, onko tämä missä määrin tavoiteltavaa. 

Q-ilmiö

Q-teatteri on freelance-näyttelijöiden Antti ja Leo Raivion sekä Heikki Kujanpään vuonna 1990 perustama ammattiteatteri, jonka keulahahmo Antti Raivio keräsi paljon julkisuutta, mutta josta kehittyi ilmiö nimenomaan teatterina. Kirjoitusprosessin aikana pohdimme tätä aihetta. Miten Q-ilmiö syntyi? Ja miten ilmiöt ylipäänsä syntyvät taiteen ja teatterin kentällä? Medialla on väistämättä iso rooli ilmiöiden syntymisen prosessissa.  

Lauri Lehtinen kirjoittaa Suomen Kuvalehdessä julkaistussa kirja-arviossaan vuonna 2016:   

“Pöhinästä ei 1990-luvun alussa puhuttu, mutta sitä oli ilmassa Helsingin Tunturikadulla. Nuoreen Antti Raivioon henkilöityneen Q-teatterin esitykset myytiin toistuvasti loppuun. Q-tyyli oli sekoitus viistompaa huumoria, sykähdyttävää tunnetta ja osaamista. Ihmeitä tapahtui.” 

Q-teatterin ympärille kehittyi Suomessa harvinainen fanikulttuuri. Esityksiä odotettiin ja niihin jonotettiin lippuja. Niistä puhuttiin baareissa ja lehtien palstoilla. Mistä tämä pöhinä ja Q-teatterin ilmiö sitten oikein syntyivät? Kirjassa pohdimme syitä ilmiön takana ja etenkin median suhdetta ilmiön syntyyn.  

Menestysnäytelmät, yleisösuosio ja palkinnot synnyttivät Q-teatterista ilmiön, mutta väsymättömimmän työn tekivät median edustajat. 1990-luvun alussa teatterista ja teatterintekijöistä kirjoitettiin lehdissä huomattavasti enemmän kuin nyt, 30 vuotta myöhemmin. Kirjoittamisen taso ei aina ollut niin asiantuntevaa, mutta teatteri ja taide saivat kiistatta enemmän palstatilaa. Maakunta- ja paikallislehtiä oli silloin huomattavasti enemmän ja niissä oli usein oma kulttuuritoimitukset, jotka seurasivat suomalaista kulttuurielämää lähietäisyydeltä. 

Raisan Rauhamaa kirjoittaa Suomen Kuvalehdessä vuonna 1991. ”Q-teatteri pitää itseään orgaanisena tapahtumana. He eivät ole perustaneet ryhmää, vaan teatteri on kasvanut Antti Raivion kantapään kautta aivan luonnostaan ja vähän ehkä muuttunutkin matkalla. Meillä ei tosiaan ole manifestipiuhaa päällä, me teemme ne jutut, jotka pitää tehdä, he sanovat. Raivio ei itse ole huolestunut siitä, onko nykyinen Q-teatteri aito alkuperäinen Q-teatteri. Hän hymähtää kurinalaisen yskähdyksen: Saan tehdä juuri sitä, mitä itse haluan. Kyllä se on tarpeeksi.” 

Mediassa oli tuolloin tilaa ja tilausta ilmiöille, se on selvää. Mutta miksi? Ainakin lama-ajan kurjimuksessa kaivattiin jotain lohduttavaa ja yhdistävää. 

Kulttuurijournalismissa elettiin 1990-luvun alussa vahvasti yhtenäiskulttuurin aikaa. Myös iltapäivälehdet kirjoittivat 1990-luvun alussa runsaasti taiteesta ja julkaisivat säännöllisesti kritiikkejä teatteriesityksistä. Fokus oli silloinkin taiteilijan persoonassa, mutta myös sisällöllinen puhe taiteesta sai palstatilaa. Raivion veljeksistä ja Q-teatterin näyttelijöistä julkaistiin myös kepeitä henkilöhaastatteluja ja juorujournalismia iltapäivä- ja naistenlehdissä. Taiteilijoiden yksityiselämää ruotivat jutut vastasivat viihteen nälkään, kun ulkomaiset julkkikset puuttuivat lähes kokonaan kotimaisesta mediasta. Lukemattomat lehtiartikkelit Q-teatterista ja Raiviosta nerona, joka pelastaa suomalaisen teatterin, synnyttivät lumipalloefektin lailla uusia kirjoituksia, joissa pohdittiin ilmiön syntyä sekä vahvistettiin entisestään Q-teatterin mainetta. Media ikään kuin toimi itse luomansa myytin vahvistajana. Q-teatterilaiset loivat kuvaa Raivion johtamasta teatterista myös tietoisesti. Raivio oli otollinen keulakuva teatteriryhmälle ja sopi lehdistön kansikuvapojaksi, jossa yhdistyi sympaattinen naapurinpoika Skavabölestä, nuori kapinallinen monilahjakkuus ja uudisraivaaja, joka loi taistelutahtoa lama-Suomeen. 

Se, että nostetaan yhtä ihmistä kohtuuttomasti ja sitten ikään kuin vääjäämättä pudotetaan hänet jalustalta on äärimmäisen julmaa. Kun aina odotetaan edellisen suorituksen ylittävää uutta suoritusta, on se omiaan rikkomaan taiteilijan, tappamaan luovuuden ja tekemään taiteellisesta työstä mahdotonta. Ilmiöissä on aina kääntöpuolensa. Onkin terveempää, ettei nykyään synny tai synnytetä samankaltaisia ilmiöitä, tai kun niitä syntyy, niin niitä osataan ehkä myös julkisuudessa terävämmin analysoida. Paljon on ollut puhetta siitä, miten vaarallista neroksi nimeäminen on, koska siitä seuraa, ettei enää arvoteta “neroiksi” määriteltyjen tekijöiden tekemää taidetta ja aletaan sallia nerolta muita loukkaavaa käytöstä sen sijaan että katsottaisiin, mitä taiteilija oikeasti tekee. Musiikkikriitikko Sonja Saarikoski sanoi Ylen Aamu tv:ssä kesällä 2023 osuvasti, että neropuheen sijaan voisi puhua nerokkaista teoksista, joita joku taiteilija silloin tällöin tekee. Tällainen puhetapa siirtää katseen taiteeseen eikä aseta tekijää kohtuuttomien paineiden alle. Magiikka sijaitsee silloin itse taiteessa, eikä tekijöissä, jotka saavat olla tavallisia kuolevaisia virheineen ja epäonnistumiseen.

Q-teatterin kohdalla tämä mekanismi näkyi erityisen rajusti. Ensin nostettiin ja ylistettiin. Raivion ensimmäisen menestysohjauksen, suuren hitin, Skavabölen poikien (1991) jälkeen seuraavan ohjauksen Pirun kaunis tyttö (1992) kohdalla odotukset olivat korkealle.

Esityksestä kirjoitettiin lehdistössä ennennäkemätön määrä ennakkojuttuja. Helsingin Sanomissa julkaistiin heinäkuussa 1992 laaja ennakkojuttu: ”Nuoren teatteriryhmän harteilla on isot paineet: näytelmästä odotetaan Raivion edellisen työn, Skavabölen poikien, kaltaista menestystä.” Raiviosta julkaistiin Pirun kauniin tytön aikoihin myös monia henkilöhaastatteluja, joissa hän selittää taustaansa ja menestyksen salaisuutta. Raivion mukaan latauksessa alkoi olla jotakin outoa. ”Tuntui etten saa työrauhaa enkä voi olla luova. Oli tunne, että vaikka mitä tahansa tekisi, se ei riitä.” 

Ennakkojulkisuus toi paineiden lisäksi katsojia. Katsomot täyttyivät heti ensi-illasta alkaen ja arvostelut olivat vuolaan ylistäviä. Teatterin ovella kasaantui jonoa ja lipuista tapeltiin kiihkeästi. Mutta jo vuonna 1993 Raiviosta ja Q-teatterista tehtiin ikävän sävyinen ja nälvivä tv-ohjelma, jossa kehuttu haluttiin pudottaa jalustaltaan.

Ilmiöt ovat median polttoainetta ja teatteri tarvitsee julkisuutta. Raivio kuvailee riippuvuutta: ”Aina nostetaan joku. Yleensä se on nuori vihainen miesohjaaja tai sopivan seksikäs teatteri.” Q-teatteria ennen kulttimaineeseen nostettu Ryhmäteatteri. Mediassa nostettiin esille Arto af Hällström ja miesnäyttelijät, vaikka naiset olivat samalla tavalla suosion takana. Q-teatterin jälkeen tuli Reko Lundan ja KOM-teatteri, ja sitten Kristian Smeds ja Takomo, ja palvomista jatkui pitkään. Tiesin kokemuksesta, että ennemmin tai myöhemmin tuommoisen myllyn jälkeen tulee stoppi. Tai sitten pitää laskea rimaa. Mun kohdallani rima oli lopulta niin korkealla, ettei sitä voinut enää ylittää.”

Kun suosio oli tarpeeksi suurta, alkaa myös irviminen ja arvostelu. Palvonta herättää kollegoissa ja mediassa halun kyseenalaistaa suosion. Tulee tarve puhkaista kupla, joka on juuri luotu. Vuonna 1993 MTV3-kanavalla esitettuun Marketta Mattilan ja Raisa Rauhamaan ohjelma “Miksi Q-teatterista tuli ihme?” Ohjelma lähtee hypoteesista, että Antti Raivio on nero ja sen sävy tunkeileva. Ohjelma ei kerro mitään uutta Raiviosta tai Q-teatterista, saati suosiosta ja sen syistä. Mutta jotain olennaista ilmiöiden syntymekanismeista ja niiden alas ampumisen tarpeesta ohjelma paljastaa. Kiinnostavaa on, että juuri Mattila, toinen ohjelman tekijöistä, oli yksi ensimmäisistä, jotka olivat tekemässä Q-teatterista ilmiötä kirjoittaessaan ylistyskritiikin Skavabölen pojista Uuteen Suomeen. 

Mattila ja Rauhamaa ottivat lähtökohdakseen Raivion ympärille syntyneen hypen, mutta eivät katso hehkutuksen taakse. Leena Virtanen kirjoitti Helsingin Sanomissa ohjelmasta: ”Ilmiöitä pidetään hengissä aikansa, ja sen jälkeen seuraa väistämätön kuolema eli yhteisön liiallinen hyväksyntä. Ilmiöitä seuraavien toimittajien tehtäväksi jää ainoastaan juttujen oikea ajoitus.”  

Miten teatteri- ja mediakentän muutokset vaikuttavat julkisuuteen ja ilmiöiden syntyyn?

Yksi merkittävä syy sille, miksei ilmiöitä enää samalla tavalla synny, on varmaankin se, että teattereita ja esityksiä on esimerkiksi Helsingin esittävän taiteen kentällä paljon enemmän kuin vielä pari vuosikymmentä sitten. Uuden ryhmän syntyminen ei ole oikein edes uutinen. Ja kolmas syy voi olla, että niin suurimuotoisia hankkeita kuin vaikka uusia teattereita, joilla on oma tila, ei kerta kaikkiaan ole syntynyt pitkään aikaan.  

Yksi vaikuttava tekijä on myös teatterintekijöiden ikä. Nykyään tuntuu että läpimurtoteos tehdään kolmi- tai nelikymppisenä, ei todellakaan kaksikymppisenä. Nykyään teatterin tekijä tekijä on nuori 40-vuotiaaksi asti, ehkä jopa yli. Media vaikuttaa olevan kiinnostunut nuorista noin ylipäätään, he ovat seksikkäitä ja myyviä, kun taas joku jo hiukan vanhempi taiteentekijä kehittää ja luo jotakin kiinnostavaa ja uutta, niin ehkä se ei kerää median huomiota vastaavasti ympärilleen?

Myös monet mediamaastoon ja median käyttöön liittyvät muutokset vaikuttavat ilmiöiden syntymiseen. eri sosiaalisen median kanavien myötä tekemisten hehkuttamisesta ja henkilöbrändäämisestä on tullut niin jatkuvaa ja tavallista, että se samalla laimenee ja  trivilialisoituu. Mihin rakoon tässä itserummutuksen viidakossa mahtuu syntymään ilmiöitä? Ilmiöt vaativat erottuakseen tilaa ja aikaa ympärilleen. Ihmiset, asiat ja ajatukset ovat hetken viraaleja, mutta seurassa sekunnissa jokin muu nouseekin jo esiin. 

Ilmiöiden syntyyn liittyy vahvasti se, että jotakin koetaan hetkellisesti erityisenä, ehkä jopa nerokkaana ja ylivertaisena, jonakin, mitä voidaan hetkellisesti estoitta hehkuttaa. Tämä aika osaa kyllä hehkutuksen, mutta jos vähän kaikkea ja kaikkialla hehkutellaan menemään, niin näyttäytyykö mikään enää erityisenä? 

Tuntuu, että jos jokin asia nousee teatterista nykyään esille, niin se on ennen muuta joku yksittäinen tekijä, useimmiten kirjailija-ohjaaja, kuten vaikkapa Sara Turunen tai Milja Sarkola, joka saa tämän kaksoisroolinsa vuoksi enemmän yleisöä ja lukijoita kuin pelkästään toimiessaan teatterissa. Jos jokin asia nousee keskusteluun, se on yksittäinen tekijä ja yksittäinen teos, mutta ei niinkään teatteri tai ryhmä, kuten ehkä vielä aiempina vuosikymmeninä. 

Toisaalta nerojen nostamisesta on tullut post-MeToo ajassa, hyvin terveellä ja rakentavalla tavalla, arveluttavaa puuhaa. Vaikka(mies)nerojen nostamisen aikakausi näyttäytyy tästä perspektiivistä hyvin arveluttavana, ei se toki ole kokonaan kadonnut. Jos ajattelee näitä viime vuosien hehkutettuja miesneroja, niin kyllä heitäkin löytyy. Juha Hurme on jonkinlainen median kestosuosikki ja hypetyksen kohde, kansanmies ja älykkö samassa ruumiissa. Ja kyllä vaikkapa Valtteri Raekallion näyttävät, populaarissa muodossa vielä suurelle yleisölle uusia tekemisen tapoja ja muotoja esille nostavat teokset ovat saaneet aika laajaa huomiota ja hypetystä osakseen. Mutta ei varmasti niin kattavaa ja kokonaisvaltaista huomiota kuin viime vuosituhannen lopun ja vielä 2000-luvun alun ilmiöt, kuten vaikkapa jo aiemmin mainitut Reko Lundán ja Kom-teatteri sekä Kristian Smeds ja Takomo. 

Toisaalta nerojen nostamisesta on tullut post-MeToo ajassa, hyvin terveellä ja rakentavalla tavalla, arveluttavaa puuhaa.

Neromyytistä on hyvästä syystä haluttu taistella eroon, mutta onko tässä taisteltaessa tullut myös irroitettua taide elämästä ja yhteiskunnasta? Kukaan ei kaipaa tunkkaisia teatterijeesuksia, mutta mikä voisi olla se tapa, miten taiteilijat voisivat murtautua julkisuuteen puhumaan nimenomaan taiteesta? Taiteilijat, jotka ovat viime aikoina intoutuneet puhumaan suureen ääneen neromyytin kaipuustaan, kuten esimerkiksi Anna Eriksson, ovat helposti kuulostaneet jotenkin myötähäpeää herättäviltä. Kaipuu siihen, että taiteesta ja taiteen sisällöistä puhuttaisiin, niin että ne olisivat osa jokapäiväistä elämää, on hyvin ymmärretävä toive, mutta miten se voisi tapahtua jotain muuta kautta, kuin ikuisia (mies)neromyyttejä rakentamalla? Naisia ei ole samalla tavalla nostettu neroiksi, mikä on epäoikeudenmukaista ja historiallinen vääristymä, mutta samalla se on myös voinut antaa taiteellista vapautta ja liikkumavaraa, sekä poistanut ulkoapäin tulevia paineita.  

Miten teatteri näkyy mediassa tänään?

Raivio kertoi rakentaneensa Q-teatterin brändiä tietoisesti. Se oli tuohon aikaan uutta. Myös graafinen suunnittelu ja koko Q-teatterin visuaalinen ilme oli mietitty niin, että se ei puhutellut vain taiteen marginaaleja vaan vetosi myös suureen yleisöön. 

Raivion ajatus oli luoda Q-teatterista tavaramerkki, laadun tae. Raivio toimi nimellisesti teatterin taiteellisena johtajana ja keulakuvana perustamisesta vuoteen 1996 saakka. Hallitus teki päätökset, mutta Raiviolla oli viimeinen sana. ”En tehnyt linjavetoja. Meille tarjottiin valtavat määrät näytelmiä esitettäväksi. Ulkopuolelta tulleiden ideoiden suhteen olin kortsu, tai pikemmin ehkäisypilleri. Karsin kaikkein huonoimmat pois.” Raivio ajatteli, että Q voisi toimia tavaramerkkinä. Logo on copyright-merkki, joka takaa laadun, mutta ei määritä sisältöä. Vuonna 1992 Raivio kuvaa ajatusta Anna-lehdessä: ”Q-teatterista piti tulla tavaramerkki tyyliin Walt Disney tai Thames-TV, nimi, jonka alla toimii eri ihmisiä omine juttuineen, mutta niin että nimi takaa laadun.” 

Nykyään brändin rakentaminen on pakkopullaa, sekä yksilöiden että organisaatioiden tasolla. Pakolla rakentaminen saattaa tuottaa myös laskelmoitua trendikkyyttä. Liian hyvin aikaansa sopiva ei synnytä ilmiötä. Ilmiön synty on mahdollista silloin, kun samalla sekä osutaan ajan henkeen, että tehdään vähän vastaan ajan yleistä virtausta, jotain epäajanmukaista, joka ei edes yritä olla katu-uskottavaa. 

Johannes Ekholm kirjoitti Kritiikin Uutisissa äskettäin julkaistussa kolumnissaan siitä, miten taidepuheen liiallinen selkeys pilaa taiteen ja taidekeskustelun.

Yhtäältä on niin, että on taidepuhetta, joka typistää taiteen pelkäksi tarinaksi ja traumaksi tai selkeäksi viestiksi, mutta toisaalta on taidepuhetta, joka on niin akateemista ja eriytynyttä, tai joka julkaistaan niin marginaalisissa paikoissa, ettei se ole enää mitenkään tekemisissä laajan joukon jakaman yhteisen todellisuuden kanssa. Tavallaan Ekholm ja Sorjanen penäävät samaa asiaa mutta eri sanoin: pitäisi uskaltaa kirjoittaa taiteesta siten, että se on luokseen kutsuvaa – omilla ehdoillaan –  muttei taiteen merkitystä latistavaa. 

Kun tarkastelee, mitä teatterista on viime aikoina iltapäivälehdissä kirjoitettu, niin esiin nousee lähes pelkästään hassuja tai vaarallisia kommelluksia ja tapauksia, ei oikeastaan yhden yhtä virkettä taiteen sisällöistä. 

Jos iltapäivälehdissä kirjoitettaisiin taiteesta yhtä asiantuntevasti kuin politiikasta, niin mitä se vaatisi? Ainakin jonkinlaista taidepuheen ja yhteiskunnallisen ajattelun kohtaamista. Tähän liittyen kiinnostavan lisän viimeaikaiseen keskusteluun tuo Liitos – Suomen sirkus- ja tanssitaiteilijat ry:n jäsenlehdessä syyskuussa julkaistu artikkeli, jossa pohditaan mm. sitä, että kun taiteilijat ovat halunneet puolustaa taiteen itseisarvoa, on samalla tultu keinotekoisesti irrotettua taide elämästä ja yhteiskunnasta. Kalle Lampelan analyysi taiteen määrittelemisestä Taiteen itseisarvo ja uusliberalistisen kulttuuripolitiikan vieraat keinot -artikkelissa keskustelee teemamme kanssa: “Taiteen itseisarvoa painottamalla viestitetäänkin, että taiteella ei olisi käyttöarvoa ja siksi taiteen käyttäminen välineenä veisi taiteelta ne ominaisuudet, jotka tekevät siitä taidetta….Vain käyttämällä taidetta ihmiset voivat kokea taidetta. Kun uusliberalistista kulttuuripolitiikkaa vastustettiin korostamalla taiteen itseisarvoa, samalla vastustettiin taiteen avautumista muuhun yhteiskuntaan, talouteen, politiikkaan ja tieteeseen. Rakennettiin alistuneen altavastaajan näkökulma ja pidettiin yllä uhriutumismentaliteettia. Luova talous asemoitiin dominoivaksi mahdiksi, jonka vallan alla pyhä taide taipui. Taide jätettiin ikään kuin oman onnensa nojaan ja taiteen yhteiskunnallinen potentiaali käyttämättä.”

Onko niin, että kun taiteilijat – aiheellisesti – pelkäävät niin paljon sitä, että taide valjastetaan jonkun muun asian, kuten talouden tai kansanterveyden edistämisen palvelukseen, myös tapa puhua taiteesta on jotenkin irrotettu elämästä ja yhteiskunnasta? Ja tästäkin seuraa, että taiteesta puhutaan yhä vähemmän isommilla, suuren yleisön tavoittavilla areenoilla? 

Yhteiseen pohdintaamme tuli näemmä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta ehkäpä se on hyvä merkki! Tästä pitää jatkaa!

Ps.

Onneksi on myös merkkejä toisenlaisesta kehityksestä, jolla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia tulevaisuudessa: Nykyisistä ja entisistä teatteritieteen opiskelijoista koostuva T-efekti -ryhmä yhdistää kirjoituksissaan rehellisen taidekokemuksen asiantuntemuksen. Se pyrkii houkuttelemaan ihmisiä teatterikirjoittamisen ja teatterikeskustelun pariin muun muassa huumorin ja muodoltaan yllättävien kirjoitusten kautta. He pyrkivät toiminnassaan ylittämään rajoja taidepuheen ja elämään ja yhteiskuntaan kiinnittyneen taidekokemuksen välillä.

Kirjoittajat: Eeva Kemppi on esitystaiteilija, tietokirjailija ja kriitikko. Maria Säkö on kriitikko ja TUA:n perustajajäsen.

Lähteet

Like Kustannus | Q – Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin

---