ESSEE: Lempeätä tilaa

Teksti: Aurora Ala-Hakula

Aurora Ala-Hakula tarkastelee esseessään Kid Kokon Katoaminen – passio -teosta suhteessa Milka Luhtaniemen Buoyancyyn ja luo tilaa esitystekstien pohtimiseen sekä niiden kaanonin rakentamiseen.

Lempeätä tilaa

”On yhä enemmän asioita, joita on mahdotonta sanoa: ne ovat toisin sanoen kääntymättömiä.” –Milka Luhtaniemi

Kid Kokon Katoaminen – passio (2022) on juuri julkaistu esitysteksti, joka laajentaa yhteisen tilan normeilta suojassa olemisen jaetuksi tilaksi. Feministinen kritiikki suuntautuu tekstissä monipuolisesti erilaisiin rakenteisiin.

Kokko kirjoittaa: ”niin kovat ja laajat, rakenteet tai ei laajat, helposti huomattavat, mutta ei kyllä aina, tuokin tuossa, tuollainenkin muodostelma, vaikeasti erottuva, sittenkin, en meinaa erottaa, tuollainenkin aika kova ja yhtenäistä esittävä, yhtenäistä ja yksimielistä esittävät rakenteet, nuoret ihan pienet tai vasta niin tuoreet tai ei tuoreet mutta keksityt.”

Tekstin lempeästi vyöryvä rakenteiden luettelo osoittaa, että myöhäiskapitalismin purkaminen omasta ajattelusta ja toiminnasta edellyttää kulttuurista omaksuttujen asioiden poisoppimista. Tekstin tila ja näyttämön tila sisältää traditiosta opittua tietoa, joka pyrkii osoittamaan, että ne on varattu kaksijakoisen sukupuolen ja heteronormatiivisuuden sisäistäneiden ruumiiden käyttöön.

Näitä normeja Kokko lähestyy Katoaminen – passiossa luomalla toisenlaisen tilan, joka on turvallinen ja suojaisa. Se antaa mahdollisuuden levolle ja väkivaltaisten rakenteiden synnyttämän surun käsittelylle. Tämä puolestaan luo tilaa uusien, lempeämpien tilojen avautumiselle, rakentumiselle ja leviämiselle.

Kokko kirjoittaa: ”Niin suojaista, täällä katveessa, tai ei katveessa, täällä aukealla alueella, niin suojaista, niin kirkasta, niin tavallista. Kerrotaan kaikki ja sitten jatketaan. Jatketaan kertomalla kaikki muu. Jatketaan olemista, jatketaan tätä, sitä mitä muut ovat jo jatkaneet, jo niin pitkään, tästä jatketaan.”

Kokko luo kielellisen tilan, jossa transsukupuolinen ihminen saa kokea olevansa tavallinen. Lupa viettää aikaa yhteisessä tilassa tavallisena muiden kanssa, on miltei radikaaleinta, mitä myöhäiskapitalismissa voi ylipäänsä tehdä. Kun jatkuva kilpailu, toiseuttaviin rakenteisiin törmäily on arkipäivää, tekstin luoma levon ja vaihtoehtoisen olemisen tila osoittaa sen mahdollisuuden myös arjessa. Tämä on tärkeää, koska arki ei usein tunnu tältä.

Puhuin tällaisista levon tiloista muunsukupuolisen ja ruskean kämppikseni kanssa, joka muutti Turkuun Kajaanista. Hän muutti isoon kaupunkiin, koska hän väsyi siihen, ettei pikkukaupungissa käyty feminististä keskustelua.

Feminististen julkaisujen ja esityksien tekeminen on tässä suhteessa merkittävää. Transihmisiä asuu kaikkialla ja omaa identiteettiä vahvistavia yhteisöjä ei jokaiselta pieneltä paikkakunnalta valitettavasti vielä löydy. Tällöin kirjat, esitykset ja muu taide voivat olla ensimmäinen tila, joissa voi kokea itsensä hyväksytyksi.

Kämppikseni opetti minut löytämään kanttarelleja Turusta samalla, kun teki Migrille hakemusta kansalaisuuden saamiseksi. Elävä esimerkki Kokon tekstissä esiintyvästä yhtenäistä ja yksimielistä esittävästä rakenteesta oli, että hakemukseen tarvitaan seitsemän vuoden ajalta tiedot kaikesta hänen rahankäytöstään. Miten tällainen valvonnan muoto voi olla yhä osa Suomen kansalaisuuden hakemista? Miten kansalaisuuden hakemisen rakenteeseen ei suunnata enemmän poliittista painetta?

Aamiaispöydässä käymäni keskustelu on myös yksi osoitus asioiden arkisesta hirveydestä. Olen jatkuvasti vihainen myöhäiskapitalismin väkivallan ylläpitämistä normeista. Viha on hyvä ei-fossiilinen moottori instituutioiden painostamiselle, käytännön toiminnalle ja kaduille jalkautumiselle, mutta kun rakenteita ja toimintatapoja aletaan luoda uudelleen, tarvitaan myös muita tunteita. Olisi myös hyvä, että vaihtoehtoja rakentaessa myös suru ja siitä syntyvä ruumiillinen tieto otettaisiin huomioon.

Kokko kirjoittaa: ”Ajattelen soluja ja hiukkasia ja osasia ja hormoneja ja merkityksiä ja merkkejä ja mun viiksiä, mä leikkasin ne eilen koneella, se kiihdyttää niiden kasvua, kun ne poistaa, kun ne poistaa ne voi kasvaa, nyt ne voi kasvaa, niitten piti oottaa jotain nelkyt vuotta. Odotella. Nää on nyt vähän kuin mun päiväkirjamerkintöjä. I’m real when I shop my face. Mua itketti viikkoja kun Sophie kuoli. Se oli ollut katsomassa täysikuuta, siinä tiedotteessa sanottiin. Sen yhdessä kappaleessa sanotaan monta kertaa it’s okay to cry.”

Kokon esitys ja Sophien kappale ovat poikkeuksellisia tekstejä, koska ne luovat tilaa suremiselle myöhäiskapitalismissa. Surua pidetään usein passiivisena tunteena, mutta se synnyttää tietoa siitä, millaisessa maailmassa ja millaisten rakenteiden keskellä haluamme elää. Se synnyttää tietoa siitä, milloin olemme suojassa ja turvassa. Suremiselle annettu tila on itsessään tärkeää, mutta se on myös lähtökohta uusien lempeämpien ja kestävämpien rakenteiden luomiselle.

Suru on usein yksityistä ja hiljaista, läheisten kanssa tapahtuvaa. Se ei toimi halukapitalismin ehdoilla. Se ei tuota sosiaalista pääomaa yksilölle tai yhteisölle. Se ei ole sankarillista. Onko suremiselle tarpeeksi tilaa feministisessä kontekstissa? Miten sitä voisi luoda lisää? Se, että myös surulle on tilaa, ei tarkoita, etteikö instituutioiden kritiikille ja kaduille jalkautumisella olisi sen rinnalla mahdollisuuksia. Nämä asiat eivät sulje toisiaan pois.

Ylipäänsä tunteiden kokemiseen avatut yksityisemmät tilat ovat myöhäiskapitalismissa harvinaisia, koska ne eivät tuota edes informaatiokapitalismin kautta pääomaa yksilöille tai suuryrityksille. Suomalaisessa kulttuurissa on myös vierasta surra jakamalla itselle kipeitä asioita muiden kanssa ja käsittelemällä niitä. Se on sukupolvien ketjussa tapa, jonka me uudemmat sukupolvet voimme halutessamme tehdä toisin.

Kokon esitysteksti laajentaa tilallisesti sen ulottuvuutta, kuka saa kokea itsensä normaaliksi. Se näyttää, että rakenteet ovat ihmisten yhdessä luomia ja myös konkreettinen muutos lempeämpiin rakenteisiin on mahdollista arjessa. Mitä enemmän suojaisia tiloja on, sen paremmin muutoksen eteen jaksaa työskennellä ja sitä enemmän niitä tulee lisää.

Buoyancy -teos

Milka Luhtaniemen teosta Buoyancy esitettiin Turun Titanik-galleriassa 30.9.–3.10.2021. Esitykseen kuuluu tekstiteos, joka on tulostettu 1,2 m x 0,65 m suurelle ruutupaperille. Materiaali tuo mieleen karttojen kaavoituspaperin. Tekstiteoksen eri osia voi lukea eräänlaisina tekstisaarina. Yksittäisten tekstien perässä annettujen lukuohjeiden avulla katse voi siirtyä tekstistä toiseen tässä kelluvien tekstien saaristossa.

Se, missä järjestyksessä tekstin eri osat lukee, vaikuttaa siihen, millaiset kokemisen tavat ja ajattelu korostuvat omassa lukukokemuksessa. Lukeminen on ruumiillista toimintaa. Se perustuu katseen liikkeeseen, jolle rakentuu myös visuaalinen havainto esitystilassa.

Luhtaniemen läsnäolo yleisön edessä Buoyancy-esityksessä näytti, että yleensä ihmisten välisessä kohtaamisessa katseen liike edeltää myös fyysistä siirtymistä toisen lähelle. Vasta sen jälkeen tavanomaisella äänenvoimakkuudella puhuttu kielellinen kommunikaatio on mahdollista.

Asioiden tilallinen aistiminen edeltää siis usein kieltä, mitä sanallistetaan melko harvoin kirjallisuudessa. Luhtaniemen tekstiteos lähestyy tätä aihetta kiehtovasti. Teos kiinnittää huomion nykyhetken ruumiillisiin aistimuksiin ja niihin perustuvaan tietoon. Esseisti ja toimittaja Minna Salami käsittelee laajasti aihetta teoksessa Aistien viisaus (2020). Salami huomioi, että ruumiillinen tieto ohitetaan usein europatriarkaalisessa ajattelussa toisin kuin kanonisoitu kielellinen tieto.

Luhtaniemi kirjoittaa: ”Ajattelin niin kutsuttua deiktistä katsetta. Se indikoi tilallista toimintaa ja sen vastakohta on suora katse. Deiktinen teksti on puolestaan teksti, joka suuntaa niin kutsuttuun arvioituun kohtaan. On olemassa tarkkaavaisuutta, joka ei perustu näkemisen eikä kuulemisen tuomaan tietoon: vaan tuntuun, että jokin katsoo kohti. Jokin minkä ei tiedä olevan kohti, on koko ajan ollut kohti.”

Aistimiseen liittyvien ruumiillisten kokemuksien välähdyksenomainen uuttaminen esikielellisestä kokemisesta tapahtuu tekstissä hätkähdyttävällä tavalla. Se antaa sanoja, joilla kuvata ruumiillisten kokemuksien häivähdyksiä, jotka voisivat muuten jäädä huomaamatta.

Luhtaniemen tekstiteos sai minut tiedostamaan, että antroposeenin aiheuttama jatkuva ruumiillinen kokemus on, että jokin valtava, josta ei voi selvitä, tulee vääjäämättä lähemmäs omaa ruumista. Tulevaisuuden katastrofit tulevat nimenomaan omaa ruumista kohti. Ne muuttavat kokemusta historian lineaarisesta etenemisestä aina edistyksellisempiä aikoja kohti. Katastrofien ennakointi vaatisi sitä, että menneisyyden traditioiden ja tapojen toistamisen sijaan elintavat määrittyisivät ennakoimalla tulevaisuuden tapahtumia.

Filosofi Timothy Morton kutsuu antroposeenin mittaluokan ilmiöitä hyperobjekteiksi¹. Ne vaikuttavat kaikkeen ja ovat niin monimutkaisessa suhteessa maapalloon ja ihmisten havaintoon siitä, ettei niitä voi kielentää täsmällisesti. Sen takia niiden sosiaalinen käsittely on vaikeaa, vaikka se olisi ensiarvoisen tärkeää.

Ihminen kuitenkin havaitsee maailmaa ruumiin ja ruumiillisten aistihavaintojen kautta, joita hän jakaa sosiaalisesti kielen avulla. Hyperobjektit tuntuvat pesiytyvän muljahtelevaksi möhkäleiksi ihmisten ruumiisiin, joissa ne muodostavat kerrostunutta ja jähmettävää melua. Siitä syntyy helposti ruumiillista ahdistusta, joka lamaannuttaa täysin. Vaikeitakin asioita olisi tärkeä yrittää sanoittaa.

Luhtaniemen tekstissä yritetään hahmottaa, mikä maapallo on ja miten siitä voisi puhua: ”Olemme tottuneita aukkoihin. Ne mahdollistavat kaiken ymmärtämisen. Ja kuitenkin maapallo, tai kuten aiemmin ajattelin, möhkäle, on mallinnettu kartoissa gridiksi, ristikoksi. / Mikä se on? Onko se pallo, möhkäle, kupoli, ristikko?” Tällainen runollinen ja hapuileva kieli tuntuu hyvältä suhteessa maapallon ruumiilliseen ja aistilliseen hahmottamiseen. Tieteen kieli sopii omaan kontekstiinsa, mutta kotiplaneetastamme olisi hyvä pystyä puhumaan muillakin tavoin. Silloin sen olemassaolo otettaisiin ehkä vakavammin, muttei kuitenkaan ajateltaisi, ettei se valtavuutensa takia kosketa meidän arkeamme ja toimiamme.

Luhtaniemi antaa tekstiteoksessaan keinoja tunnistaa ja sanoittaa esikielellisiä ruumiillisia kokemuksia. Tällä tavalla teos muuttaa maailman kokemista, koska se vahvistaa käsitystä ruumiin rajoista ja ruumiillisen toiminnan mahdollisuuksista. Se näyttää, että myös kriisitilanteissa ruumiillisia kokemuksia voi ymmärtää ja jakaa.

Luhtaniemen tekstiteos onnistuu ilmaisemaan jotain aiemmin kääntymätöntä ruumiillisesta ja tilallisesta tiedosta sekä sen mittakaavasta. Se löytää keinoja antroposeenin aiheuttamien ahdistuksen möhkäleiden sanallistamiseen, mikä on yksi reitti siihen, että niitä voi käsitellä. Tällöin myöhäiskapitalismin hirveyden edessä ainut mahdollisuus ei ole ahdistukseen jääminen, vaan se voi myös muuttua toiminnaksi. Yhtä tärkeä tekstin herättämä huomio on se, että ruumiin rajallisuus täytyy muistaa myös katastrofeissa. Rakenteessa on tärkeä antaa itselle ja muille tilaa levolle.

Kun lukee Luhtaniemen esitystekstin tarkkaan sanallistettuja aistikokemuksia, niitä alkaa havaita itsekin maailmassa. Maailma alkaa kuultaa uusia merkityksiä, kun omille aiemmin epämääräisenä näyttäytyneille ruumiillisille kokemuksille annetaan toiveikas kielellinen ja jaettava muoto.

1) Morton käsittelee hyberobjekteja esimerkiksi teoksessa Hyperobjects: Philosophy and Ecology after the End of the World (2013)

Kirjoittaja: Aurora Ala-Hakula käsittelee työskentelyssään yksilötekijyyden vaihtoehtoja, taiteenlajien hybridisyyttä, konkreettisia utopioita ja muutosta. Hän työskentelee tällä hetkellä esseistinä, jonka työhön kuuluu kirjallisuuden ja taiteen uusien ilmiöiden taustoittamiseen keskittyvät tekstit.

---