HAASTATTELU: Taiteellista tietoa

Teksti: Aurora Ala-Hakula
Milka Luhtaniemen kuva: Gummerrus
Kid Kokon kuva: August Jokisalo

Aurora Ala-Hakula haastatteli Kid Kokkoa ja Milka Luhtaniemeä siitä, mitä taiteellinen tieto heille merkitsee.

Mikä on suhteesi tietoon ja ei-tietoon taiteellisessa työskentelyssäsi?

Kid Kokko

Esityksen tila kantaa esityksen normeja. Minun kehoni on käynyt osana koulutusta läpi sen, mitä näyttelemisen ajatellaan olevan. Kehossani on paljon tietoa tällaisista standardeista, minkä takia minulle on tärkeää tiedostaa näitä asioita myös näyttämöllä. Oma transkehoni vastustaa tällaisia normeja.

Merkitykset ovat näyttämöllä tosi tihentyneitä. Se on ristiriitainen ja kiihdyttävä tila, jossa on katseiden, huomion, välittämisen, odotusten ja arvioinnin kohteena. Tässä suhteessa ei-tietäminen on minulle merkityksellistä. Se hiljentää normistojen puhetta itsessä. Valittu tietämättömyys on väline muistaa se, että minuun on tungettu paljon tietämistä, johon en usko. Normeihin suunnatun tietämättömyyden avulla voin olla turvassa lavalla omassa kehossani ja myös sanoa kaiken, mitä tiedän ja mitä minun ruumiini tietää.

Normien piirissä on hirveän tärkeää, missä muodossa tieto on, että sitä pidetään uskottavana. Ajattelen, että myös esitysteksti ja ruumiillinen esitys ovat arvokasta tietämisen tilaa. Otan tekstissä ja näyttämöllä tarjotun tilan käyttööni. Sanon siinä tilassa kaiken mitä tiedän. Miksi sanoisin jotain vähemmän? Ja se mitä sanon, on myös totta siinä hetkessä. On myös hauskaa väittää näin ja alkaa sitten puhua heinistä. Se heinistä puhuminen siinä tilanteessa luo humoristisen näkökulman tietoon. Se, että välillä on hauska, ei tarkoita, etteikö muu esityksen tuottama tieto voisi olla vakavampaa. 

Milka Luhtaniemi

Kirjoitin Buoyancy-tekstin maailmantilanteessa, jossa yhteiskunnalliset rakenteet olivat kriisissä pandemian takia. Lisäksi ajattelen runoilijana, että kielen välittämä tieto on äärellistä, koska se tapahtuu kielen välineen mahdollisuuksien lisäksi myös sen rajoituksien sisällä. Poikkeustilanteessa, jossa elin, ja jossa myös kaikki muut elivät, ruumiillinen tieto korostui edellä mainituista syistä tietämisen tapana. Kielennän esitysteksteihini ruumiillista tietoa ja jaan esityksissä omasta ruumiillisesta tietämisen tavastani. Tämän lisäksi myös näytän esityksissä katseella ja välitän kosketuksella, millaisia puolia omassa tietämisen tavassani on. 

Taiteelliseen työskentelyyn liittyy myös aina tietoa, joka ei välity ulospäin. Teoksen metatason pohdinnan, taiteilijan muistiinpanojen, ensimmäisten harjoitusten ja valmiin teoksen välillä on suuri ero. Omassa työskentelyssäni kirjoittaminen ja esityksen ajattelu vuotavat toisiinsa. Toisinaan yhdistän näiden eri taiteenlajien tiedollista varantoa samaan teokseen. Toisinaan taas sovitan joitakin ideoita ja ongelmia tekstiin, ja jos ne eivät toimi tekstissä, sovitan ne esitykseen. Kirjoitan ensin jotain tekstiksi kaksiulotteiselle sivulle, hiljaa luettavaksi ja katsottavaksi, ja sitten idea saattaa vaatia pääsyä kehollisen esittämisen tilaan. Tällaisessa tilanteessa yritän kuunnella, mitä mahdollisuuksia ja rajoitteita idea tai ongelma tarjoaa ja valitsen sen perusteella kummassa muodossa välitän sen.

Millaisten rakenteiden piirissä teet taiteellista työtä?

Kid Kokko

Kuraattori Satu Herrala kysyi, tekisinkö teoksen. Taustalla oli iso hanke A I S T I T – coming to our senses ja useita kulttuuri-instituutteja, joilla oli rahaa. Minulle on myönnetty viisivuotinen taiteilija-apuraha. Se mahdollistaa sen, että pystyn vuokraamaan työhuonetta. Työstäessäni Katoaminen – passio -tekstiä minun kirjoittamiseeni vaikutti paljon se, että oli se paikka. Ajatteluni sijaitsi siellä työhuoneella. Se maisema, joka aukesi työhuoneen ikkunasta, oli tärkeä. Siellä oli sellainen valtava parkkipaikka, joka on välillä jäässä. Siitä tuli minun mielenmaisemaani, jossa se jäätikön taso alkoi merkitä jotain. Jäätikkö omana tilanaan, muun alueena, päätyi yhdeksi tekstin keskeisistä paikoista.

Olen oppinut hakemaan apurahoja. Se on yksi vahva rakenne, jonka avulla pystyn ajattelemaan ja tekemään esityksiä toisin. Minun ei ole pakko pelkästään selviytyä taloudellisesti päivästä toiseen. Apurahojen hakemisen oppiminen vei pitkään ja aluksi en saanut apua mistään. Opin kuitenkin sekä hakemuksien että budjetin teon vähitellen ja löysin myös omaa työskentelyä tukevia kollegoita. Pidän apurahahakemuksen tekoa myös teoksen yhtenä työvaiheena, koska en halua ajatella, että se on taiteellisesta työskentelystä täysin erillinen asia. Ajattelen, että se A4-arkeista koostuva tila, johon saan apurahahakemuksessa kirjoittaa teoksen suunnitelman, on minun tilaani. Se on pieni tila valtarakenteessa, mutta minulle on merkityksellistä, että teen siitä omaani. 

Rajaan myös paljon sitä, milloin olen töissä ja milloin en ole töissä. Se on asia, johon voin itse vaikuttaa, vaikka rakenteet kannustaisivat ylisuorittamiseen. Välillä pidän puolen tunnin ja välillä neljän tunnin työpäivän. Työskentelyn rakenteiden kestävyys ja omasta jaksamisesta huolehtiminen ovat minulle tärkeitä asioita.

Milka Luhtaniemi

Sain esitykseen korona-apurahan. Olin lisäksi kahden viikon residenssissä, jonka järjesti Esitystaiteen keskus. Residenssi oli käänteentekevä, sillä sain harjoitustilaa, aikaa ja mentorointitukea työskentelylle. Esitys ei olisi ilman apurahaa ja residenssiä toteutunut niin viimeisteltynä ja harjoiteltuna kuin se lopulta oli. Apurahan myöntö toisaalta myös ratkaisi sen, että teoksesta tuli sooloesitys. Esitystaiteen tukemisen rakenteet ohjaavat välillä siihen, että yksilöesitykset saavat paremmin edellytyksiä toteutukseen kuin yhteisteokset. Korona-aikana esitystaiteen kentällä apurahojen hakijamäärät myös nousivat. 

Rakenteiden tasolla teatteritalojen infrastruktuuri pohjaa todella modernistiseen ja fossiilikapitalistiseen maailmankuvaan. Ne esimerkiksi käyttävät paljon energiaa, pohjaavat paljonkin yhteen perspektiiviin, eli kurkistusluukkunäyttämöön ja katsomot ovat valtavia, eivätkä mitenkään voi vetää niin isoja yleisöjä mitä katsojapaikkamäärien täyttämiseen tarvitaan. Toisaalta sikäli kun esitystaide pohjaa paljon esimerkiksi performanssiin, ja performanssia on nähty luonnossa, kaduilla sekä yksityisasunnoissa (esimerkiksi 60-luvun poliittinen performanssi Itäblokin maissa, joissa sensuuri oli kova), niin ei esitystaide taida olla häviämässä mihinkään. Mutta ei esitystaide jotenkin aivan istu siihen nykyiseen tuotannolliseen ja rahoitukselliseen rakenteeseen Suomessa. Ainakaan sitä ei tunnisteta niin hyvin kuin voisi olettaa.

Käytettävissä oleva aika, rahoitus ja fyysiset olosuhteet vaikuttavat suuresti siihen, minkälaista tietoa pystyn luomaan tekstiin ja esitykseen, koska se elämäntilanne, jota elän ruumiillisesti, on taiteellisen työskentelyni materiaalia. Siinä mielessä prekaarit työskentelyolosuhteet vaikeuttavat esityksellisen tiedon syntymistä, että hädänalaisuus ja huoli vaikuttavat siihen, millaista ruumiillinen tietoni on. Esitys- ja harjoitustiloja voisi esimerkiksi olla Helsingissä paljon nykyistä enemmän. Se helpottaisi alalla olevien työskentelyä.

---