ARTIKKELI: Balkan on kulttuuri­journalismin sokea piste

Teksti: Maria Säkö

Kuvat: The Handke Project, Atdhe Mulla

Dokumentaarinen The Handke Project -teatteriesitys tuo esiin balkanilaisten näkymättömyyden ja eri keskustelujen kohtaamattomuuden Euroopassa. Handke-asiantuntijat lännessä kehottivat hänen kritisoijiaan lukemaan Handkea. Mutta lukivatko balkanilaistaustaiset toimittajat ja taiteilijat häntä liian tarkkaan?

Kosovolaissyntyisen Jeton Nezirajn käsikirjoittama ja ohjaama sekä monen Euroopan maan yhteistuotantona toteutettu The Handke Project – oder Gerechtigkeit für Peters Dummheiten (eli Projekti Handke – tai oikeutta Peterin typeryyksiltä) on viime syksystä alkaen kiertänyt Eurooppaa, ja se voitti muun muassa parhaan esityksen ja parhaan miespääosan palkinnon Pristinan teatterifestivaalilla. TUA julkaisee Noidankehiä -antologiassa Nezirajlta näytelmän ”EU-lehmä”, jossa kritisoidaan kovin sanoin EU:n tapaa kohdella entisen Itä-Euroopan maiden kansalaisia, mutta Nezirajn tuotannon toinenkin keskeinen teema on suomalaisittain kiinnostava. Hän on nimittäin ohjelmallisesti kritisoinut saksankielisen kulttuurialueen kolonialistisia piirteitä, kuten tekee muun muassa Peter Handken Nobel-palkinnon uutisoinnista kertovassa Handke Project:issa. Se valottaa monia suomalaisenkin kulttuurikeskustelun ongelmia ja katvealueita.

Saksalaisen kulttuurin kolonialismin kritiikki oli ensimmäisen kerran esillä Nezirajn Berliinin Volksbühnen työpajassa neljä vuotta sitten kirjoittamassa näytelmätekstissä Die Rückkehr von Karl May, jossa hän satirisoi saksalaisten rakastamia Mayn kirjoja, jotka nykykatsannossa ovat varsin rasistisia eksotisoidessaan alkuperäiskansoja. Teoksessa esitetään myös tiukkaa kritiikkiä Volksbühneä ja sen silloista johtajaa kohtaan. Teosta ei koskaan esitetty Voksbühnellä, vaikka alun perin niin oli suunniteltu. Lopulta teos sai ensi-iltansa Kosovossa.

The Handke Project -teoksen voi nähdä ikään kuin jatkona Karl Mayta käsittelevälle teokselle. Kumpikin kun omalla tavallaan kritisoi saksalaista kulttuurikeskustelua ja sitä, millaisista teoksista saksalaisen kirjallisuuden kaanon muodostuu. Samanaikaisesti ne kuitenkin hyödyntävät saksankielisen kirjallisuuden ja teatterin perintöä, jossa kunnioitetaan dokumentaarisen teatterin todistusarvoa sekä vahvan poliittisen kantaaottavuuden perintöä teatterin peruselementteinä.

Talvella 2022-2023 tapahtui myös toinen asia. Syksyllä ilmestyi kirja ”Peter Handkes Jugoslawiencomplex – eine kritische Bestandaufnahme”, joka kokosi artikkeleita, jotka käsittelivät kriittisesti Handkelle vuonna 2019 myönnettyä Nobel-palkintoa ja sitä seurannutta keskustelua. Handken Nobel-palkinnon myöntämistä kritisoineet kaksi teosta – tietokirja ja teatteriesitys – arvostelivat sekä journalismia että yleisemmin Handken palkinnon käsittelyä. 

Handke näytti tarjoavan erilaisen näkökulman sensuurista ja canceloinnista käytyyn keskusteluun, koska hänestä on kirjoitettu ja keskusteltu niin paljon. Hän julkaisee säännöllisesti kirjoja ja hänen teoksiaan voi nähdä jatkuvasti teatterissa eikä hän ankarastakaan kritiikistä huolimatta ole millään lailla canceloitu taiteilija. Samalla hän on kuitenkin erittäin kiistanalainen hahmo Jugoslavian sotaa koskevien julkilausumiensa vuoksi. Hän on puolustanut Serbian asemaa Jugoslavian hajoamissodissa ja esiintynyt Milosevicin ystävänä. Handke on kyseenalaistanut, olivatko Srebrenican verilöylyn tapahtumat kansanmurha. 

Mutta miksi Balkanin taiteilijat ja toimittajat halusivat arvostella mediaa niin voimakkaasti vielä kolme vuotta palkinnon jakamisen jälkeen? Mikä meni vikaan? Miten demokraattinen kansalaiskeskustelu toimii kulttuurijournalismissa? Miten se voisi toimia paremmin? Mitä erityisiä toimenpiteitä voitaisiin ehdottaa sen toimivuuden parantamiseksi? Syyt juontavat juurensa sekä saksalaisen että pohjoismaalaisen kulttuurijournalismin muutoksiin että siihen, millaisia ongelmia kulttuurijournalismilla on luoda kansallisvaltioiden rajat ylittäviä keskusteluja.

KATSAUS KESKUSTELUUN VUONNA 2019

Saksalaisen ja pohjoismaalaisen kulttuurijournalismin muutos on tärkeässä roolissa Handke-palkinnon herättämässä keskustelussa, sillä samaan aikaan kulttuurijournalismin painopisteen muutoksen kanssa sosiaalisen median vaikutus kulttuurijournalismiin oli Handken tapauksessa suuri. 

Teen seuraavaksi pienen katsauksen Handke-palkinnosta kirjoitettuihin artikkeleihin suomalaisessa, ruotsalaisessa ja saksalaisessa mediassa. Aineistoon kuului artikkeleita kaikkien näiden maiden suurimmista päivälehdistä sekä kattava valikoimaa pienempien kulttuurilehtien, radio-ohjelmien, podcastien ja televisio-ohjelmien artikkeleita.

Suomessa Peter Handken Nobel-palkintoon liittynyt kiista kulminoitui oikeastaan vain yhteen kysymykseen: ”Täytyykö taiteilijan olla hyvä ihminen voidakseen voittaa Nobelin kirjallisuuspalkinnon.” Suomalaista uutisointia vaivasi kontekstoinnin puute. Monet artikkelit olivat referaatteja siitä, mitä Ruotsissa aiheesta keskusteltiin. Uutisoinnissa korostui kiista, jonka palkinto oli synnyttänyt – ei niinkään sen selvittäminen, mistä kiistassa oikeastaan oli kyse. Tämänkaltainen uutisointi oli hallitsevaa, Suomen mediasta löysin vain kaksi poikkeusta pienistä kulttuurilehdistä: Kritiikin Uutisista sekä Ny Tidistä, myös Suomen Kuvalehti kirjoitti aiheesta analyyttisemmin. Kirjoitusten vähyys oli oikeastaan varsin hämmentävää, sillä aihetta puitiin Euroopan ja Ruotsinkin mediassa sen verran pieteetillä, että olisi voinut luulla ihan senkin jo valuneen suomalaiseen mediaan.

Suomessa Peter Handken Nobel-palkintoon liittynyt kiista kulminoitui oikeastaan vain yhteen kysymykseen: ”Täytyykö taiteilijan olla hyvä ihminen, voidakseen voittaa Nobelin kirjallisuuspalkinnon.” Suomalaista uutisointia vaivasi kontekstoinnin puute. Monet artikkelit olivat referaatteja siitä, mitä Ruotsissa aiheesta keskusteltiin.

Katsaukseni suomalaiseen Handke-uutisointiin paljasti vakavia puutteita siinä, miten vähän saksankielisen kulttuurialueen kulttuurikeskustelua meillä ymmärrettiin. Kaikki, mitä tapahtuu saksankielisen alueen politiikassa tai taloudessa, raportoidaan välittömästi Suomessa. Kiinnostuksen puute saksalaiseen kulttuuriin (tai mihin tahansa muuhun ei-angloamerikkalaiseen ulkomaiseen kulttuuriin) on kuitenkin vakava. Kun tämän lisäksi tarinankerronta on lisääntynyt tosiasioiden analysoinnin ja selvittämisen kustannuksella, lähestyi Handke-uutisointikin omalla tavallaan ikään kuin lifestyle-journalismia.

Saksankielisen kielialueen uutisointi näytti aluksi suomalaisin silmin upealta. Siellä kiista ei rajoittunut pelkästään kysymykseen siitä, pitääkö taiteilijan olla hyvä ihminen vai ei. Sen sijaan syntyi moniääninen keskustelu. Isossa osassa saksankielisen kulttuurialueen Handke-uutisoinnissa oli Handken taide ja Handken estetiikka. Kulttuurisivuilla julkaistiin kirjallisuudentutkijoiden pitkiä artikkeleita Handken taiteesta, ja siitä esitettiin vahvoja mielipiteitä. Handkea kustantava Suhrkamp Verlag osallistui keskusteluun ja julkaisi tekstin, jossa se kielsi Handken sympatiat Milosevicia kohtaan. Saksalaisessa vastaanotossa balkanilaisia ei kuitenkaan kuunneltu tarpeeksi: balkanilaistaustaiset kirjailijat Alida Bremer ja Sasa Stanisic saivat äänensä kuuluviin saksankielisen alueen mediassa, mutta he jäivät lopulta poikkeuksiksi.

Saksalainen media toi esiin, että Handke on merkittävä kirjailija, mutta oli heikko toimittaja kirjoittaessaan Srebrenicasta. Muutamissa artikkeleissa pohdittiin, että hän kenties tuolloin uskoi voivansa tehdä mitä tahansa, koska on juhlittu kirjailija. Toisaalta Saksassa nostettiin esiin myös se, että Handke on huono kirjailija nykypäivänä, koska hänen estetiikkansa edustaa kyynistä shokkia, joka pyrkii loukkaamaan yleisöä. Se efekti ei kuitenkaan enää toimi samalla tavalla kuin ennen, koska kaikkialla roihuaa avoin vihapuhe Trumpin kaltaisten populistien myötä.

Handken Srebrenica-kirjoitusten kritiikin kärki aikoinaan kohdistui nimenomaan Nato-myönteiseen länsimaiseen journalismiin, mutta hänen katsottiin epäonnistuneen juuri provokaatiossaan, sillä se on nykypäivänä, ja oli jo silloin, menettänyt merkityksensä, koska kritiikin ohella hän myös mitätöi Srebrenican uhrien omaisten surua. Saksalaisessa mediassa otettiin esiin kiinnostavasti myös se, että Handkelle taide ei saanut olla poliittista siten kuin se 60-luvun lopulla ja 70-luvulla oli, mutta samalla taide oli hänelle tullut ikään kuin uskonnon tilalle, eräänlaiseksi kaiken yläpuolella olevaksi tekemiseksi, joka johti lopulta vain kyynisyyteen ja nihilismiin.

Ruotsin median juttujen erona Suomeen ja Saksaan on se, että siinä korostui mielipiteenmuodostus. Monet kirjoittajat esittivät pitkiä ja polveilevia argumentteja puolesta ja vastaan. Monet ruotsalaiset kirjallisuudentutkijat puolustivat sananvapautta ja ihmettelivät, miksi Handkea paheksutaan, kun samaan aikaan esimerkiksi Houellebecqin paheksumista pidetään sananvapauden rajoittamisena. Ruotsissa keskustelu jakautui oikeisto-vasemmisto -kiistaan, esimerkiksi vasemmistolainen Aftonbladet kirjoitti Handken palkinnosta huomattavasti myönteisemmin kuin oikeistolainen Expressen. Suomessa ja Saksassa ei ollut vastaavaa jakoa. Ruotsissa myös ylistettiin nimenomaan hänen Balkanista kertovia ”moraaliltaan sotkuisia” kirjojaan, kun esimerkiksi Saksassa ja Suomessa usein ainakin rivien välistä haluttiin sanoa, että Balkania käsitelleet teokset ovat kuriositeetti. Handken sympatiat Serbiaa kohtaan saivat Ruotsin mediassa paljon kritiikkiä, mutta yllättäen myös hyväksyntää siitä syystä, että kuva Serbiasta oli kirjoittajien mielestä sodan aikana mediassa liian yksipuolista, joten se ikään kuin oikeutti Handken kirjoitukset. Artikkelit ovat pitkiä kirjallisia analyyseja, joissa seurattiin myös saksalaista keskustelua.

Saksalaisessa mediassa otettiin esiin se, että Handkelle taide ei saanut olla poliittista siten kuin se 60-luvun lopulla ja 70-luvulla oli, mutta samalla taide oli hänelle tullut ikään kuin uskonnon tilalle, eräänlaiseksi kaiken yläpuolella olevaksi tekemiseksi, joka johti lopulta vain kyynisyyteen ja nihilismiin.

Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa vallitsi kuitenkin välinpitämättömyys Balkanin asukkaiden mielipiteisiin, kiinnostuksen puute kyseenalaistaa tai edes analysoida Nobelin palkintoa ja kiinnostuksen puute analysoida palkinnon vaikutuksia. Suomessa ongelma näkyi vahvimmin. Saksan median ongelma oli, että se kiinnitti enemmän huomiota siihen, mitä Handken palkinto merkitsi yhdysvaltalaiselle medialle, kuten New York Timesille, kuin Balkanin alueen medialle. Ruotsin mediassa mielipiteenmuodostamisen vapaus vaikutti laajimmalta. Kirjoittajat ajattelivat sananvapausasioita hyvin yksityiskohtaisesti, olivatpa he asiantuntijoita tai eivät. Lopputuloksena oli kiehtovia, mutta myös kauas asiasta eksyneitä tekstejä, joissa keskusteltiin yleisesti hyvästä ja pahasta. 

FEUILLETON-AIKAKAUDELTA ”KULTTUURIJOURNALISMIN” AIKAKAUTEEN

Kaksi tutkimusta – yksi saksalainen ja yksi pohjoismainen – ovat osoittaneet, että kulttuurijournalismi on muuttunut dramaattisesti viime vuosina: Saksa on siirtynyt niin sanotusta Feuilleton-ajasta ”kulttuurijournalismin” aikaan. Muutos on johtanut siihen, että kulttuurisivuilla kirjoitetaan vähemmän taiteesta ja enemmän ilmiöistä, jotka lähtevät jostain muusta kuin taideteoksen estetiikasta. Vastaavanlainen muutos on havaittavissa Ruotsissa ja Suomessa, mutta vähän toisenlaisin painotuksin.

Taiteeseen erikoistuneet kirjailijat on yhä enenevässä määrin korvattu yleistoimittajilla, tosin Saksassa Feuilleton-ajan kirjoittajiakin riittää edelleen. Hyvä puoli ilmiössä on, että kulttuurin ja yhteiskunnan väliset yhteydet näkyvät artikkeleissa selvemmin. Huono asia taas, että taideteosten estetiikasta ei kirjoiteta. Feuilleton-aikakaudella kukoistaneet journalistiset muodot, jotka keskittyivät taideteoksista kirjoittamiseen, ovat osin kadonneet kokonaan. 

Kulttuurijournalismin pitäisi kuitenkin olla vakavasti kiinnostunut estetiikasta ja konteksteista sekä vaikutusanalyysistä, jotta se todella saavuttaisi tavoitteensa demokraattisen kansalaiskeskustelun ylläpitäjänä. Handken tapauksessa käy selväksi, ettei kumpikaan kahdesta kulttuurijournalismin tyypistä oikein onnistunut. Feuilleton-ajan estetiikkaan keskittyminen vaikuttaa liian kapealta kun taas ”kulttuurilehtiaikakauden” edustajien analyysit kadottavat fokuksensa.  

Feuilletonin aikakausi ja kulttuurijournalismin aikakauden journalistinen kehitys eivät ole tuottaneet sellaista kulttuurijournalismia, joka auttaisi ymmärtämään ilmiötä kunnolla.

Mitä The Handke Projectin kritiikki osoitti? Jeton Nezirajn dokumentaarinen esitys The Handke Project kritisoi mediaa kahdella tavalla: se käytti Handken omaa estetiikkaa eli transgressiivisuutta työkaluna ja osoitti, että Handken estetiikka on osa hänen politiikkaansa, ei jokin siitä erillään oleva saareke. Handke on osallistunut aktiivisesti serbialaisen nationalismin tukemiseen ja vaikuttamiseen sekä taiteensa että muiden kirjoitustensa ja toimintansa kautta, ja olennaista osaa tässä poliittisessa toiminnassa esittää juuri hänen estetiikkansa, jossa hän ikään kuin asettuu kyseenalaistamaan kaiken, kuten esimerkiksi kansanmurhan. Alueen ulkopuolelta katsottuna hänen taiteensa kietoutuminen politiikkaan saattaa jäädä huomaamatta, joten esitys pyrki tuomaan kontekstin mukaan keskusteluun.

THE HANDKE PROJECT – Or justice for Peter’s stupidities – (video promo) – YouTube

Esitys alkaa Sarajevon olympialaisista vuonna 1984, jolloin sodan siemenet kylvettiin ja nationalismi oli huipussaan, joten esityksen aikajänne on paljon pidempi kuin mihin kulttuurijournalistiset artikkelit muualla Euroopassa ylsivät. Teos vinoilee kaikille mahdollisille Handke-kliseille: sienille, kissoille, Berliinin taivaan alla -elokuvan enkelille. Pääosanesittäjä on kuin langennut enkeli, joka ei voi ymmärtää, miksi hänen taiteensa ei ole kaiken moraalin ja muun maallisen yläpuolella.

Handke kirjoitti muunneltua totuutta ja kutsui sitä kirjailijan vapaudeksi. Nyt The Handke Projectin tekijät käyvät läpi hänen tuotantoaan ja näyttävät hänet hyvin yksipuolisessa valossa. Mutta se kaikki on vain ”taiteellista vapautta”! The Handke Project:in ideana on antaa Handken maistaa omaa lääkettään. Handkella ei ollut vain sympatiaa Milosevicia kohtaan vaan hänen kirjoissaan on kohtia, joissa serbejä ylistetään yli-ihmisinä ja bosnialaisia pidetään ​​ali-ihmisinä.  Handken estetiikalle tyypillinen kysymysmerkin käyttö, eräänlainen jatkuva epävarmuus, asetetaan teoksessa naurunalaiseksi. Kysymysmerkistä tulee esityksessä ase, tappava koukku, aivan samoin kuin siitä tuli julkisessa keskustelussa ase, jolla Handke vähätteli kansanmurhaa.

Peter Handkes Jugoslawienkomplex-kokoelmassa on useita kirjoituksia Handken estetiikasta. Ne paljastavat Handken kirjojen orientalismin, kolonialismin sekä hänen halunsa osallistua itäeurooppalaiseen keskusteluun silloin, kun keskusteltiin siitä, mitä Keski-Euroopan kirjallisuus tarkoittaa ja mihin suuntaan se voisi kehittyä eurooppalaisen identiteetin määrittelyssä. Handken Balkan-innostus, joka on osa hänen tuotantoaan, on monen vuosikymmenen mittaista ja siitä näkyy vahvasti hänen taipumuksensa romantisoida alueen ihmisten ”yksinkertaista ja luonnonläheistä” elämää, minkä monet totalitaristisessa valtiossa eläneet kokivat loukkauksena. Handken oli helppo Itävallasta piipahtaa maassa vähän kokemassa jotain eksoottista, mutta se ei ollut romanttista niille ihmisille, jotka maassa elivät. Handke vastusti kaikkea modernia sekä monikulttuurista Eurooppaa ja pienten valtioiden itsenäisyyttä alueella. Monet alueen kirjailijoista sen sijaan toivoivat entisen Jugoslavian nimenomaan kehittyvän sellaiseen suuntaan, eli täysin päinvastaiseen kuin Handke. Tällainen kirjailija oli esimerkiksi Danilo Kiš, jonka teoksia on käännetty suomeksikin.

.

The Handke Projectin sekä Balkanin alueen toimittajien ja kirjoittajien Handken Nobel-palkinnosta kirjoittamien artikkeleiden perusteella näyttää siltä, ​​että kulttuurijournalismin potentiaali piilee juuri estetiikan tuntemisessa silloin, kun estetiikka ei tarkoita epämääräistä oman mieltymyksen mukaan annettua mielipidettä, vaan kykyä analysoida sitä ja sen historiaa. Ohjaaja-kirjailija Jeton Neziraj ei ole missään vaatinut, että Handkea pitäisi boikotoida, hän ainoastaan vaatii, että kirjailijan tuotannon Balkaniin liittyvä pimeä puoli tuodaan koko laajuudessaan esiin eikä piilotella sitä. Hän puhui asiasta muun muassa The New European Magazinen haastattelussa.

MIKÄ NEUVOKSI?

Ensinnäkin Handken tapaus osoittaa, että kulttuurijournalismi tarvitsee tulevaisuudessa yhä enemmän artikkeleita, joissa osataan kontekstoida kulttuuria yli kansallisten rajojen. Toiseksi: paradoksaalisesti juuri ne kansainväliset ja poliittiset aiheet, joista tulevaisuudessa kirjoittavat yleistoimittajat, vaatisivat kuitenkin yhä enemmän tietoa taiteen estetiikasta ja kontekstista, jotta demokraattinen julkinen keskustelu niistä onnistuisi.

Kulttuurijournalismin muuttuessa yleiseksi kulttuurijournalismiksi taiteeseen liittyvän tiedon demokraattinen välittäminen on vaarassa. Kun kulttuurijournalismista puuttuu oma ”kenttä”, sitä määrittelevät erilaiset kulttuurin ulkopuoliset mallit, kuten kilpailuihin keskittyminen ja henkilökuvat. Ja näihin keskittyminen lisää henkilöpalvontaa, mikä puolestaan ​​kiinnittää huomion taiteilijaan eikä hänen teoksiinsa.

Kolmanneksi feministiset strategiat, jotka tähtäävät kohtaamiseen polarisoitumisen sijaan, voivat luoda paitsi uusia näkökulmia, myös ehkä jopa täysin uudenlaisia ​​tarinoita tai täysin uusia tapoja keskustella asioista. Handken tapaus osoittaa, että kulttuurijournalismin yhteiskunnallinen potentiaali tulee esiin erityisesti silloin, kun tekijöillä on riittävästi tietoa estetiikasta taiteen kontekstissa. Vasta kun nämä elementit yhdistyvät, voidaan löytää uusi, avoimempi ja keskustelevampi tyyli.

Lopuksi tuonkin esiin artikkelin, jossa nämä vaatimukset täyttyvät hyvin, vaikka kirjoittaja ei edusta vähemmistöä. Tällaista näkemystä edustaa Ruotsissa Nezirajn esityksestä julkaistu teksti, joka omalla tavallaan herättää henkiin jo unohdetun kulttuurijournalismin genren, koska se ei oikein sovi esseekategoriaan. Sen voisi pikemminkin nähdä uutena 2.0 -versiona jo unohdetusta juttutyypistä – mietiskelystä.

Handken tapaus osoittaa, että kulttuurijournalismin yhteiskunnallinen potentiaali tulee esiin erityisesti silloin, kun tekijöillä on riittävästi tietoa estetiikasta taiteen ja yhteiskunnan kontekstissa. Vasta kun nämä elementit yhdistyvät, voidaan löytää uusi, avoimempi ja keskustelevampi tyyli.

Handken palkinnosta päättänyt Kristoffer Leandoer kirjoitti siitä, miltä tuntui nähdä  The Handke Project. ”Minua ei ole koskaan pyydetty henkilökohtaisesti painumaan teatterin lavalta helvettiin. Mutta jossain vaiheessa, kuten sanoin, senkin pitää tapahtua.” Kristoffer Leandoer: Från scenen ber man mig fara åt helvete | Kristoffer Leandoer | SvD

Minusta hänen artikkelinsa on onnistunut esimerkki siitä, miten kulttuurijournalismi voi toimia. Kirjoittaja kuvailee kokemuksiaan, mutta ei sano, mikä kiistassa olisi ollut oikea ratkaisu. Ristiriita säilyy, eikä sitä voida sivuuttaa. Hän kuitenkin altistaa itsensä kohtaamiselle. Feuilletonin aikakauden asiantuntemus, jota kirjoittajalla kirjallisuudentuntijana on, vastaa tämän päivän kulttuurijournalismin haasteisiin. Handken tapaus vaikuttaa nostaneen esiin kahden eri kulttuurijournalismikulttuurin pahimmat piirteet. Ajatuksen siitä, että taiteessa on kyse vain subjektiivisista esteettisistä asioista, ja toisaalta ajatuksen siitä, että kulttuurista kirjoittamiseen ei välttämättä tarvitse tuntea taideteoksia. Paradoksaalista on, että Handken ei-balkanilaiset asiantuntijat sanoivat, että kriitikkojen olisi pitänyt lukea Handkea. Muttta olivatko Balkanin alueen tuntevat toimittajat sitten lukeneet teoksia ”liian tarkasti”?

Toisin kuin saksalaisten sanomalehtien puolesta tai vastaan -artikkelit, Leandoerin artikkeli ei tarjoa lukijalle oikeaa eikä väärää, ei ota tuomarin roolia eikä nouse asian yläpuolelle. Silti se sisältää paljon kontekstualisointia ja kykyä lukea tilannetta. Siksi se mielestäni toteuttaa tehokkaasti aivan toisenlaista tapaa käydä kulttuurikeskustelua, ja on siten sukua muun muassa Martha Nussbaumin, Sarah Ahmedin ja Maggie Nelsonin ajatuksille kulttuurikeskustelun voimasta.

Feministinen lähestymistapa keskittyy tarkkaavaiseen kuuntelemiseen polarisoinnin sijaan. Kuten Barthes sanoo teoksessaan Neutri: ”Taide opettaa katsomaan tarkemmin ja myös elämään nyanssien mukaan.” Journalismi, jossa yhdistyvät demokraattinen kansalaiskeskustelu, paikallisuus ja kansainvälisyys sekä taiteen kyky opettaa elämään vivahteiden mukaan toteutuvat Leandoerin kirjoituksessa.

LÄHTEET:

Lüddemann: Kulturjournalismus (2015): Medien, Themen, Praktiken (KUMA)

Monserrat Forssén Clara: Den medialiserade kulturskandalen En kvalitativ innehållsanalys av
Handkedebatten i svensk press (2020) Microsoft Word – Masteruppsats – Clara Monserrat Forssen.docx
(diva-portal.org)
Trappel, Josef; Tomaz, Tales (eds.) (2021): The Media for Democracy Monitor 2022 (Vol. 1):
Nordicom, University of Gothenburg.
Trappel, Josef; Tales, Tales (eds.) (2021): The Media for Democracy Monitor 2022 (Vol 2):
Nordicom, University of Gothenburg.
Trappel, Josef; Nieminen, Hannu; Nord, Lars (eds.) (2011): The Media for Democracy Monitor. A
Cross National Study of Leading News Media. Göteborg: Nordicom/ Göteborg University.
Trappel, Josef; Maniglio, Tanja (2009): On media monitoring – the Media for Democracy Monitor
(MDM). In: Communications 34.

Vahidin Preljevic (Hrsg.), Clemens Ruthner (Hrsg.) 2022: Peter Handkes Jugoslawienkomplex – eine kritische Bestandaufnahme nach dem Nobelpris (Königshausen&Neumann)

Esseet ja kaunokirjalliset teokset:
Barthes, Roland 2007: The Neutral: Lecture Course at the College de France (1977-1978)
(European Perspectives: A Series in Social Thought and Cultural Criticism) Paperback – July
24, 2007. Columbia University Press.
Nelson, Maggie 2012: Art of Cruelty. WW Norton Co
Nussbaum. Martha C 2021: The Monarchy of Fear: A Philsopher Looks at Our Political Crisis
Nussbaum, Martha. 2010. Not for profit: Why democracy needs the humanities. Princeton and
Oxford: Princeton University Press.
Weiss, Peter: Die Ermittlung (1965) Oxford : Princeton University Press
Artikkelit:
Awde, Nick: The Handke Project (8.6.2022) The Desert Heart:
http://deserthearts.com/the-handke-project/
33
Breitenstein, Andreas 6.12.2019 Neuen Zürcher Zeitung Die Stunde der falschen Empfindung –
wie der Dichter Peter Handke in die Falle der grossserbischen Ideologie tappte und keinen Ausweg
mehr fand
Bremer, Alida (25.10.2019) perlentaucher.de:
Die Spur des Irrläufers
Alida Bremer – Peter Handke und seine Relativierung von Srebrenica in einer extremistischen Postille –
Essay – Perlentaucher
Janke, Pia Wiener Standard 11.10.2019 Pia Janke: Warum Handke so lange auf den
Nobelpreis warten musste
(Hellman, H., & Jaakkola, M. (2009). Kulttuuritoimitus uutisopissa: Kulttuurijournalismin muutos
Helsingin Sanomissa 1978–2008. Media & viestintä, 32(4-5).)
Jaakkola, Maarit 29.4.2020:: Kritiikki voi teoriassa hyvin. Kritiikin Uutiset

https://www.kritiikinuutiset.fi/2020/04/29/juhlavuosiblogi-kritiikki-voi-teoriassa-hyvin/
Jaakkola, Maarit 11.9.2021: Tavikset taiteen tuntijoina ja
kommentoijina https://www.kritiikinuutiset.fi/2021/09/11/tavikset-taiteen-tuntijoina-ja-kulttuurinkommentoijina/
Kanerva, Arla 2.12.2019 Helsingin Sanomat: Kuohunta Ruotsin akatemiassa
jatkuu https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006328893.html
Kerpner, Joachim 11.10.2019 Aftonbladet: Peter Handke tilldelas Nobelpriset i litteratur 2019
(aftonbladet.se)
Koppinen, Mari 10.12. 2019 Helsingin Sanomat: Suurlähetystöt boikotoivat ja väki osoitti ulkona
mieltään https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006339116.html
Melender, Tommi: Eläköön tunne! 22.28.2008 Antiaikalainen-Blog
Melender, Tommi: Nobel jäi syntien alle. 5.12.2019 Suomen Kuvalehti
Neziraj, Jeton: Peter Handke – Literary Genius or Lunatic Genocide Denier (2.6.2022)
https://www.theneweuropean.co.uk/peter-handke-literary-genius-or-lunatic-genocide-denier/
Riihinen, Eleonora 8.11.2019 Helsingin Sanomat Lehti: Serbijohtajia tukeneella Nobel-voittaja
Peter Handkella oli Jugoslavian passi https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006300920.html
Schröder, Christopf 11.10.2019 Blind vor Ergriffenheit, Zeit Online
Stephan, Felix Süddeutsche Zeitung 11.10.2019: Was, wenn Handke Massaker an Schweden
relativiert hätte? Felix Stephan in der Süddeutschen Zeitung so beschreibt
Swedenmarkt, Elin 4.12.2019 HBL Handke som person är kontroversiell, men vad handlar hans
literatur om?: Handke som person är kontroversiell, men vad handlar hans litteratur om? (hbl.fi)
34
Wurmitzer, Michael, Wiener Standard 9.10.2019: Peter Handkes Position im Jugoslawienkrieg:
Dichter in Opposition

Yhteenvedot:

Oktober 2019. Der Perlentaucher fasst die Elogen der Feuilletons auf Peter Handke zusammen.
Der Tagesspiegel aus Berlin sammelt Stimmen zur Nobelpreis-Entscheidung

Esitys:
The Handke Project (Vorstellung in Theater Dortmund 17.12. 2022 )
Geschrieben von Jeton Neziraj | Regie führte Blerta Neziraj
Besetzung: Arben Bajraktaraj (FR), Ejla Bavćić (BiH), Adrian Morina (RKS), Klaus Martini (IT),
Verona Koxha (RKS), Anja Drljević (MNE)
Dramaturgin Biljana Srbljanović, Alida Bremer
Bühnenbild Marija Kalabic | Komponistin Gabriele Marangoni | Choreograph: Gjergj Prevazi |
Kostümbildner Blagoj Micevski | Lichtdesign Yann Perregaux | Sounddesign Leonardo Rubboli |
Tempo Reale | Regieassistent Sovran Nrecaj | Produktionsleiterin Aurela Kadriu |

---