Näkökulma: Miksi vain oma sota kiinnostaa?

Teksti: TUA/Maria Säkö

Maailmassa on tällä hetkellä käynnissä noin 40 eri sotaa. Sitä ei uskoisi, kun katsoo suomalaisten teattereiden ohjelmistoja. Suomalaisessa teatterissa käydään ikuisesti vain omia sotia.

Kotimaisilla näyttämöillä muut kuin Suomen sodat ovat olleet muutamien käännösnäytelmien sekä vielä harvemmin teatteriin päästettyjen, kahden kulttuurin välissä kasvaneiden kirjailijoiden ja teatterintekijöiden varassa. Nimiä taitaa olla vain kaksi: Sofi Oksanen ja Pajtim Statovci.

Teatterin Uuden Alkukirjaston julkaiseman Noora Dadun Minun Palestiinani ja Fail -teosparin ensimmäinen näytelmä sai kantaesityksensä vuonna 2015. Dadun Minun Palestiinani -esitystä voi suomalaisten konfliktikuvausten joukossa hyvällä syyllä sanoa täydelliseksi poikkeukseksi valtavirrasta, eikä sen teksti ole seitsemässä vuodessa menettänyt ajankohtaisuuttaan eikä valitettavasti myöskään harvinaislaatuisuuttaan. 

Suomen näyttämöillä kerrotaan paitsi samoista sodista, myös kerrotaan niistä voittopuolisesti samalla tavalla tiukasti realismissa pysytellen ja romaanidramatisointeja hyödyntäen. Ehkä tiukan realistinen ja tekstiorientoitunut tulkintatapa on asettunut esteeksi muissa maissa tapahtuvien konfliktien kuvausten käsittelemiselle suomalaisilla näyttämöillä. Kun teatterin halutaan kuvaavan yksi yhteen juuri meidän muistojamme ja todellisuuttamme, on vaikea nähdä että jonkun muun maan konflikti kertoisi meistä mitään.

Sotien käsittelyssä on yksi selkeä poikkeus. Vaikka monista muista konflikteista vaietaan, on Venäjän luisumista diktatuuriin ja naapurivaltioiden miehittämisyrityksiin kerrottu Suomessa ahkerasti dokumenttiteatteriesitysten keinoin. Ne ovat usein olleet yhteistuotantoja tai vierailuesityksiä.

Tämä poikkeus ei kuitenkaan muuta kokonaiskuvaa. Suomalaisen teatterin kiinnittyminen vain omiin sotiin herättää myös epämiellyttäviä kysymyksiä: voimmeko väittää, etteivät maailman tämänhetkiset konfliktit olisi osa meidänkin elämäämme?

Ja jos näyttämöllä välillä keskityttäisiin muiden maiden konflikteihin, saatettaisiin ymmärtää jotain uutta myös niistä läheisimmistä kansallisista traumoista ja tragedioista, joita sotamme ovat aiheuttaneet.

Teatterintutkija Topi Vainikainen teki katsauksen sotien ja erilaisen vakavien konfliktien kuvauksiin Suomen teatterinäyttämöillä ja haravoi esiin myös kiinnostavasti nykylinjasta poikkeavia asioita. Kumpaakin maailmansotaa kuvattiin suomalaisessa teatterissa aluksi vain käännösnäytelmien kautta. Tuolloin siis eli vahvemmin usko siihen, että vakavista konflikteista voi tehdä maantieteelliset, kulttuuriset ja identiteettien rajat ylittävää taidetta.

Katsaus jättää jälkeensä toiveen, että tuo aikoinaan hylätty usko voitaisiin elvyttää. Käpertyminen ikuisesti omien sotien puimiseen ei voi olla suomalaisten teattereiden vastaus siihen, miten sotaa kannattaa nykypäivänä teattereissamme käsitellä. 

Terveisin TUA

P.S.

Teatterintutkija Topi Vainikaisen jykevän katsauksen pääset lukemaan täältä.

TUA:n tekemään analyysiin Putinin Venäjää kritisoivista teoksista pääset täältä.

Journalismia, tarinallisuutta ja identiteettejä pohtii toimittaja-kriitikko-näytelmäkirjailija Arda Yildirim täällä.

Syvennä ajatteluasi lukemalla Noora Dadun Minun Palestiinani ja Fail.

---