KOLUMNI: Mitä muistin instituutiot unohtavat?

Teksti: Emil Santtu Uuttu

Esitystaiteilija Emil Santtu Uuttu pohdiskelee, miten muistin instituutiot toimivat ja miten niiden luomia normeja voisi murtaa.

Kehittelen rinnakkain kahden eri menneisyyden sijaa muisti-instituutioissa. Ensinnäkin sellaisten marginalisoitujen taiteenalojen kuin performanssin, esitystaiteen ja monitaiteisen tai taiteidenvälisen taiteen sekä toiseksi sellaisten marginalisoitujen ryhmien kuten sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien tai kuuluneiden ihmisten menneisyyksiä. En ole varma, seuraako tästä lainkaan johtopäätöksiä. 

Maura Minerva, Eeli Vilhunen ja Sofia Valtanen kirjoittavat Suomalaisen queer-teatterin aikajanan johdannossa, ettei ”monistakaan esitystaiteen muodoista välttämättä jää tarkasteltavaksi vahvoja arkistojälkiä.” Jään ajattelemaan sitä ja ehkä näen siinä lattean symmetrian. Ajattelen, että siinä muistin instituutioiden tapa osin unohtaa osa elävästä taiteesta vastaa niiden tapaa osin unohtaa osa ihmisistä. 

Muisti-instituutioiden työ on tallettaa menneisyyttä laaja-alaisesti. Se tarkoittaa valtavirtaa ja kaikkea, mikä on sysätty siitä syrjään. Marginalisoitujen ryhmien menneisyydestä on kuitenkin tallennettu vähemmän jälkiä*. Syy on arvostuksen ja resurssien yhteisvaikutuksessa. 1)

Marginalisoitujen ryhmien menneisyydellä on vasta tai verrattain äsken alettu nähdä arvoa. 

Marginalisoitujen taiteiden tai ryhmien tallettaminen vaatii enemmän resursseja museoilta ja arkistoilta, sillä vakiintuneilla ryhmillä on jo omat instituutionsa, jotka toimivat arkistonmuodostajina. Kustantamot ja julkaisut, valtion tukea nauttivat teatterit, jotka painavat käsiohjelmia, näytelmiä ja kritiikkejä. Kirkko, joka pitää kirjaa vihkimistään pareista ja kastamistaan jälkeläisistä, sitten mediat, jotka toistavat tosia ja keksittyjä tarinoita heistä. 

Koska marginalisoitujen ryhmien menneisyys on nähty vähäarvoisempana, mutta sen tallentaminen vaatii enemmän resursseja, menneisyyksiä on tallennettu monin verroin vähemmän kuin mitä niiden esiintyvyys tai rooli on aikaisemmin ollut. 

Aikajanan teoksissa korostuu marginalisoitujen sukupuolten ja samansukupuolisen halun tai suhteen käsittely kerronnan tasolla. Teokset, joissa päähenkilö tai joku sivuhenkilöistä on trans. Teokset, joissa henkilöiden välinen suhde on homoseksuaalinen. Silloin queermenneisyyksiä sivuavat aihesanat löytyvät kuvailutiedoista, käsiohjelmista tai kritiikeistä. 

Queer-ryhmien, siis marginalisoitujen taideryhmien ja yhtälailla marginalisoitujen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tallettaminen vaatii ryhmien luottamuksen voittamista, täydennyskeruita ja taitoa tunnistaa vihjeitä, alatekstejä ja viittauksia. Tämänkaltaisessa yhteydessä Tampereen yliopiston sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori Tuula Juvonen on käyttänyt sanaa queer-kompetenssi. Taidehistorioitsija, näyttelijä Hortense Belhôte käyttää sanaa queerkatse 2). Ajattelen, että sanat viittaavat kykyyn tunnistaa sekin, mikä ei jo ole valokeilassa. 

Taiteen ja identiteettien yhteydessä representaatio viittaa paitsi tarinoihin, myös ruumiisiin. Mutta ne ovat sidottuja aikaan ja katoavat. 

Emil Santtu Uuttu on dramaturgi, esitystaiteilija ja kirjoittaja.

1) Kirjoitan toisaalla siitä, miten museoiden laatimat kuvailutiedot ja asiasanoitus voivat vaikeuttaa tallennetunkin transihmisiä koskevan aineiston selaamista ja tutkimusta.
2) Hortense Belhôte: How the ‘Queer Gaze’ Liberates Art History 2022

---