ESSEE: Muistikirjan muotoinen minä

Teksti: Olga Palo

Kuva: Aino Nieminen

Harry Potter ja salaisuuksien kammio -kirjassa Ginny Weasley löytää Lordi Voldemortin vanhan päiväkirjan, ja Voldemort alkaa elää Ginnyn kautta. Voldemortin muisto elää päiväkirjassa, ja päiväkirjansa kautta hän saa tahtonsa toteutumaan. Kirja ei siis ole ainoastaan Voldemortin muistiinpanoja elämästä, vaan jollain tapaa kirjoitusajankohdan nuori kirjoittaja itse – Voldemort arkistoituna päiväkirjaan.

Ajatus päivä- tai muistikirjasta kirjoittajansa muiston, sielun tai siemenen sijoituspaikkana on jotenkin banaali. Ja sitten taas. Eräässä novellissa olen kirjoittanut: ”Osa minusta kiistatta elää muistikirjoissani, niissä on jotain minua niin sisällön kuin muodonkin tasolla”. Mitä tuo virke oikeastaan väittää? Ja myöhemmin, samassa novellissa: ”Mutta tapahtumat eivät muodosta tarinaa, tai ne eivät muodosta ’henkilöä’, sellaista henkilöä josta voisi kertoa, ne eivät asetu lineaariseksi jatkumoksi vaan kokonaisuus on seinään paiskatun lautasen kaltainen”. 

On siis väite, jonka mukaan muistikirja on ihmisen kaltainen. Ja sitten on ajatus, sellainen, että on henkilö, joka ei asetu kerrottavaksi lineaarisesti. Ehdottaako tämä ajatuspari, että muistikirja voisi kertoa jotain henkilöstä, joka ei asetu tarinaksi? Juuri tästä henkilöstä, vai jopa jonkinlaisesta ”henkilöydestä” ylipäänsä? Minkä muotoinen “minuus” muistikirjasta teoksena rakentuu? 

* 

(Muistiin kirjaaminen on polveilevaa, rönsyilevää, ajatukset ovat parhaimmillaan jollain tapaa ”auki”. Ajattelen/haluaisin sanoa, että siinä katkoksellisuudessa, pistemäisyydessä, harhaantumisessa, on itsessään jotain elämisen kaltaista? On havahtuminen, joka jää kaikumaan.) 

* 

Kirjoittaminen on minulle ajattelemista, mutta sen lopputulema esittää tämän tästä suurempaa varmuutta kuin olisi rahkeita. Kun kirjoitan, kun yritän kirjoittaa pidempää tekstiä, alkusysäys tapahtuu usein jonkin alkaessa piinata minua. On olemassa asia, joka ei jätä rauhaan, enkä osaa päättää, mitä siitä ajattelisin. Maailma on kaoottinen, sirpalemainen, mieletön. Kirjoittamalla pakotan siihen järjestystä. Joan Didion on sanonut kirjoittamisen olevan manipulointia, toisen taivuttelua näkemään maailman kuten itse. Minä maanittelen itseäni näkemään maailmaan järkeä. Pyörin keskellä lakkaamatonta virtaa, ja ellen muuta sitä äänteiksi, tavuiksi, sanoiksi ja niiden joukoiksi jotka voin taas jakaa lauseisiin ja virkkeisiin ja kappaleisiin jotka otsikoida, saattaa se pyyhkäistä ylitseni koko tuhovoimallaan. Pääsisin irti ja pirstaloituisin. Joten kirjoitan, ja sanat hahmottuvat selväpiirteisinä näytöllä edessäni. Kirjoittaminen on kontrollointia. (Muistikirjaani laitan ajatuksia talteen, etten menettäisi niitä.) 

Samalla vahvistuu eräs kirjoittajasynneistäni: liian siistit paketit, palasteltu ja jäsennelty kokonaisuus, joka ei vastaa kokemustani siitä kaoottisuudesta mikä on maailma. Elämä on rönsyä jota yritän kesyttää aloilleen, ja kuitenkin kaipaan sen hallitsemattomuutta: haluan että se pakottaa minut huomaamaan projektini sisyfoslaisuuden. Kirjoitusprosesseissa, kuten elämässä, vuorottelevat apolloniset ja dionyysiset voimat, miksi siis yritän peittää kaaoksen? 

Ongelma on myös, että kun sanat ja asiat alkavat järjestyä tietyllä tavalla, on enää vaikea nähdä niiden välillä toisenlaisia kytköksiä. Joku kiinnittyy etualalle, toinen vaipuu marginaaliin. (Päiväkirjan kirjoittaminen on minulle tästä syystä erityisen vaikeaa, pitkälti mahdotonta: jokaisen sanan kohdalla olen tietoinen siitä, että se värittää tilanteen, muistikuvan, lopulta muiston, hieman erilaiseksi kuin jokin toinen.)  

Sama toisten sanoilla: 

”Kertomuksen läpikyllästämässä maailmassa mikä hyvänsä muuttuu – tai minkä hyvänsä on muututtava – tarinaksi. Mahdollinen ongelma on kuitenkin vasta kertomuksellisuuden muodostamat sulkeumat, koska liike ja mahdollisuudet lakkaavat niissä. Lisäksi kerran muodostuneita sulkeumia on vaikea avata, koska ne ovat lohdullisia.”  

–Kristian Blomberg & Olli-Pekka Tennilä: Itseään täydentävä raunio – Fragmentin poetiikkaa. 

* 

Maggie Nelson kirjoittaa tekstinsä vilisevän väittämisen pelosta johtuvia “epävarmuuden pakko-oireita”. Minä merkitsen kirjoitukseeni epävarmuuden lisäksi ylimääräisyyttä monin keinoin: sulkeilla, kauttaviivoilla, kappalejaoilla, korostuksilla, kysymysmerkeillä. (Joku sanoi joskus, että sulkeet ovat turhia: pois on otettava joko ne tai koko asia.) Aina sama kysymys: mikä kuuluu joukkoon, ja minne siellä tarkkaan ottaen? Lopuksi siivoan ylimääräiset pois. 

Irrallisia ajatuksiani tallennan muistikirjojen lisäksi puhelimeni muistiinpanoihin, eräs lista on nimeltään ”Kirjoitusta”. Siirsin sen koneelleni, se on nyt yli 60 sivua pitkä. Otsikon ”kirjoitus” viitannee sekä mahdollisiin tekstiaihioihin että myös siihen, että lista sisältää määrittelemätöntä kirjoitusta. Minne sen ajatukset ”kuuluvat?” Ehkä se on pelkkää ajatusjätettä, mielen hälyä. Vaan entä jos ”ylimääräinen” olisikin keskeisintä, tai vielä paremmin, ylimääräisen jatkuva läsnäolo, vuotaminen marginaalista sivun keskelle? 

Vuonna 2017 näin Belgialaisen Sarah Vanheen teoksen Oblivion. Yli kaksi tuntia kestävässä esityksessä taiteilija levittää näyttämölle kaiken, minkä on heittänyt pois vuoden aikana (heittänyt pois ja säästänyt, pääni ei tuolloinkaan kestänyt tätä ristiriitaa). Jäte (bioroskat on ainoastaan kuvattu ja säästetty siinä muodossa) on pakattu pahvisiin muuttolaatikoihin, jotka Vanhee avaa yksi kerrallaan ja asettelee sitten roskat pedantisti näyttämölle. Kaaos ja ylijäämä järjestyy ytimeksi. Esityksen puhuttu teksti muodostuu teosprosessin kuvailusta, ehdotuksista joita hän sai ja hylkäsi, mutta jotka nyt kuitenkin tavallaan ovat osana teosta, kakkapäiväkirjasta, jätteenkäsittelyprosessista hankitusta tiedosta, roskaposteista, päiväkirjasta… Teoksen ilmeisin luenta olisi kulutuskriittinen, mutta pinnan alta pilkottavat merkityksellisyyden ja merkityksettömyyden, ylimääräisen ja mukaan kuuluvan tematiikat.  

”From November 2014 till November 2015 I kept all my life traces, all my material and digital “trash” – from spam emails to worn-out underwear or bad ideas. I considered every thing as some thing.” – Sarah Vanhee Oblivionin esittelytekstissä. 

Teoksessa kaikki saa merkityksen, ylimääräinen nousee keskelle – tai kysymys keskiöstä liikahtaa kokonaan. Kun istuin pimeässä katsomossa ja Vanhee levitti jätteitään siististi black boxin lattialle, en ajatellut, että ”tuo on Sarah Vanheen roska” – vaikka kai kuvittelinkin hetkittäin yksittäisten esineiden taa tarinoita tai taipumuksia. Mieleni vaelsi kaikessa siinä epämääräisessä (nimeämättömässä?), mikä sijaitsee ajatusten? kodin? elinpiirin? yhteiskunnan? itsen? liepeillä vaiti, mutta mukana yhtä kaikki. 

* 

”On Keeping a Journal. 

Superficial to understand the journal as just a receptacle for one’s private, secret thoughts—like a confidante who is deaf, dumb, and illiterate. In the journal I do not just express myself more openly than I could do to any person; I create myself. 

The journal is a vehicle for my sense of selfhood. It represents me as emotionally and spiritually independent. Therefore (alas) it does not simply record my actual, daily life but rather—in many cases—offers an alternative to it.” – Susan Sontag, 31.12.1957 

* 

Olen usein palannut miettimään erästä jo vuosia sitten New Yorkerista lukemaani Larissa MacFarquharin juttua. Siinä filosofi ja kognitiotieteilijä Andy Clark haastaa ajatusta, että apuvälineet kuten muistikirja, älypuhelin tai laskin olisivat jotain kokonaan ihmisen ulkopuolista. Clarkille ihmisessä on erityislaatuista nimenomaan kyky ajatella apuvälineiden kanssa, ja näin ollen oman itsen jatkaminen kehon rajojen ulkopuolelle. Emme oppisi mitään ilman ulkopuolista maailmaa, ja kieli, jota ihminen käyttää ajattelemiseen, on sekin ”ulkopuolinen” järjestelmä.  

Seuraan ajatuksen jälkiä, ja väitän, että myös muistikirja on, tai voi olla, erottamaton osa ajattelua. Enemmän kuin minän heijastus, muistikirja on itsen jatke, jonkinlainen lisä- tai uloke. Tai: se on vaihtoehtoinen merkitys, tai se on tila pohtia vaihtoehtoisia merkityksiä. Minän versio? 

Samalla kuitenkin sinne kertyvässä materiaalissa on potentiaalia kurottaa ulospäin: yhteiseen ajatteluun.Tässä on tällaista kaaosta. Ymmärrätkö sen? 

* 

”Kirjoitan vain surullisena, joten päiväkirjoistani saa kuvan haikeasta elämästä ja laiskasta kirjoittajasta. Mutta katkokset ovat hyviä aikoja. Ne unohtuvat. –Jos kirjoittamisen, puhumisen, muistamisen akti on suremisen akti? Tai melankolian?”  

–Minä, ei päivämäärää 

”Kirjoitan vain surullisena, joten päiväkirjoistani saa kuvan haikeasta elämästä ja laiskasta kirjoittajasta. Mutta katkokset ovat hyviä aikoja. Ne unohtuvat. – Jos kirjoittamisen, puhumisen, muistamisen akti on suremisen akti? Tai melankolian?”  

* 

(Kymmenisen vuotta sitten – enemmän? vähemmän? – minulla oli ajatus sooloesityksestä, jossa palaisin yleisön edessä muistiinpanoihini, joista kummallisen suuri osa päättyy suoraan kehotukseen, kuten ”mieti tätä enemmän”. Yrittäisin siinä yleisön edessä, ehkä jopa heidän kanssaan, kehitellä ajatuksia pidemmälle. Luovuin ajatuksesta, en enää täysin muista miksi. Ehkä syytösten pelossa: se olisi liiallista itsekorostusta, pikkuporvarillista omannavankaivelua? Muistikirjat jokapäiväistä ja arkista kuonaa, josta narsistinen taiteilija yrittää tiristää vielä viimeiset mehut? Ketä kiinnostaa? Miksi kiinnostaisi?  

Miksi mainitsisin tämän esseessä? Kertoakseni, että keksin ajatuksen itseasiassa ennen Etchellsiä? Onkohan se edes totta? Ehkä koko ajatus inspiroitui Etchellsistä, ehkä tästä on vähemmän aikaa kuin kymmenen vuotta?) 

2016 näin Tim Etchellsin teoksen A Broadcast/Looping Pieces. Etchells on pitkän uran esittävän taiteen parissa tehnyt brittiläinen kirjoittaja ja teatterintekijä, joka on viime vuosina liikkunut myös kuvataiteen pariin. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten Forced Entertainment -ryhmän jäsenenä. Kyseisessä sooloesityksessä Etchells lukee pieniltä muistilapuilta katkelmia, joiden sisältö on peräisin suunnattomasta tiedostosta: tiedosto on sisältänyt tekstipätkiä, ideoita, kuultuja keskusteluja, lehtileikkeitä, kirjoituksia, sitaatteja ja muita merkintöjä. Lukiessaan Etchells leikkaa sanoja, lauseita ja ajatuksia ristiin, toistaa, palaa, hidastaa ja nopeuttaa, jatkaa ajatusta eteenpäin. Sanojen äänteellisyys korostuu Etchellsin toistaessa tiettyjä katkelmia, tai lausuessa niitä eri painoilla tai nopeuksilla. Sanat muuttuvat yhdenlaisesta materiaalisuudesta toiseen, pikseleistä tai kynänvedoista ääniaalloiksi ja äänteiksi. 

Tämänkaltaiset teokset paljastavat jotain sekä luovasta prosessista että lukutapahtumasta, paikasta jossa lukija kohtaa tekstin. Ajatusjätteen lajittelu yleisön edessä on lukuehdotus, yksi suhde muistiinkirjaamiseen ja -kirjattuun. Merkityksen tekemisen hetki tulee näkyväksi, ja samalla tulee näkyväksi valitsemisen, dramatisoinnin, ja rajaamisen akti. Tämä kuuluu, tämä ei. Tämä tulee tulkita näin (tai: esittää näin, puhua ilmoille tällä tavalla). Ylimääräinen on läsnä, samoin valinta. Suhteessa kirjoitettuun tekstiin näyttämötapahtuma sisältää aina dramaturgisen ehdotuksen sen tulkinnasta. Samalla se voi alleviivata myös merkityksen tekemisen itsessään, säilyttää epävarmuudet ja vaihtoehdot, dramatisoida ja merkityksellistää ne. 

Näyttämöllä tapahtuva arkistojen pöllyttäminen tematisoi tulkintaprosessin, ja juuri tulkinnat, lukemisen ja merkityksen tekeminen ovat muistikirjojen äärellä merkityksellisiä. Materiaalin ”ylimääräisyys” ja hajanaisuus sisältävät potentiaalia, ratkaisemisen viivyttelyä, kokoavasta narratiivista kieltäytymistä. 

* 

JOTAIN JOTAIN JOTAIN 

*”[Y]our notebook will never help me, nor mine you”, kirjoittaa Joan Didion esseessään On Keeping a Notebook. Haluan opponoida. En ole kova kuluttamaan omaelämäkertoja – en vain usko kertojaa enkä pääse siitä yli – mutta muunlaista elämää arkistoivaa kirjoitusta sitäkin enemmän: (kirjailijoiden) muistikirjoja ja päiväkirjoja. On olemassa jonkinlainen ”muistikirjamaisuus”, josta lukijana suuresti nautin.  

Heijastusteoreettisen kannan mukaan taide ainoastaan heijastelee todellisuutta sen sijaan, että ajateltaisiin sen aktiivisesti osallistuvan todellisuuden tuottamiseen ja määrittelyyn. Tällä logiikalla voitaisiin nähdä muistikirjan toimivan jonkinlaisena minän kuvajaisena. Mutta muisti- (tai päiväkirja) ei ole minuuden peili. Tällaiset elämän kirjalliset arkistot eivät myöskään ole minulle kiinnostavia (ainakaan ainoastaan) siksi, että ihminen muistiinpanojen takana on kiinnostava. Itsestä kirjoittamisen prosessissa materiaali ja sen synnyttäjä ovat jatkuvassa vuoropuhelussa ja molemmat vaikuttavat toisiinsa: heijastus vääristyy tai alkaa puhua takaisin, valehtelee. En usko ”minuun”, joka olisi ainoastaan löydettävissä tai paljastettavissa, ”minä” tekeytyy sanojensa kanssa ja kautta. Tämä vuoropuhelu itsessään on herkullinen, ja se on erityisen vahvasti läsnä päivä- ja muistikirjoissa. (Mietin, että myös sellainen proosa, jossa muistiinkirjaaminen tematisoituu, ehdottaa minulle jotain tällaista, tästä ehkä klassisimpana Doris Lessingin Kultainen Muistikirja. Kokemuksen moninaisuus, kaoottisuus.)  

Muistiinkirjaaminen, itsestä kirjaaminen, on aivan yhtä valikoivaa tai epärehellisyydelle altista kuin mikä tahansa kirjoittaminen, ja tämän epäilyksen kanssa oleilusta nautin. (Rakastan Anaïs Ninin päiväkirjoja, mutta eivät ne kai ole ”totta”? Lukiessa läsnä on jatkuva epäilys, kysymys siitä miten kerromme itsemme. ”I feel that life has too much artifice in it anyway without making a pretty pattern of your own most intimate thoughts”, kirjoittaa Zadie Smith syyksi sille, ettei pidä päiväkirjaa.) Tilanteesta sisältä käsin kirjoittavalla äänellä ei silti ole samaa kerronnallista etäisyyttä elämäänsä kuin kertojalla, joka on jo valinnut mikä menneisyydessä on mainitsemisen, säilyttämisen arvoista.  

Muistikirjassa kaikki kuuluu mukaan, ja kaikki on, tavallaan, tasa-arvoista. Alkuja ilman loppuja, ehkä toisinpäin. Usein kaikki pelkkää keskikohtaa. Myönnän, että ajoittain lukiessani Virginia Woolfin päiväkirjoja tylsistyn – missä draaman kaari? Ehkä siinäkin mielessä muistikirjoissa on jotain elämän kaltaista? (Elämäni: Ajoittain tylsistyn.) 

Muistikirja kannustaa lukuasentoon, joka etsii jatkuvuuden sijaan kirkkaita pisteitä ja yhteensovittamattomuutta. Hajanaisuus tai moneus ei ole puhujaa alleviivaavaa (katsokaa miten paljon hän on!), vaan kokoavasta narratiivista kieltäytymistä, jaetun sirpaleisuuden ehdotus. 

Dramaturgi ja tutkija Claire Swyzen kirjoittaa Tim Etchellsin teoksesta, että ihmiset usein hahmottavat oman mielensä ja maailman suhteessa vallalla oleviin muistin tekniikoihin ja teknologioihin (esim. kirjoittaminen, painettu teksti, tietokone). Hän lainaa toista taiteilija-tutkijaa, Lev Manovicia, ja toteaa, että tietokannasta (database) on tullut eräänlainen maailman vertauskuva. 

Todellisuuden tai minuuden hahmottamisen mallina tietokanta eroaa merkittävästi toisesta yleisestä hahmottamisen rakenteesta, kertomuksesta. Ehkä muistikirjassa on jotain tietokannan tai arkiston kaltaista? (Jos autofiktio on ottanut järjestäväksi periaatteekseen kertomuksen, kertoo muistikirja elämästä tietokannan muotilla?) Muistikirjoissa voi olla kerronnallisia jaksoja, tai lukija voi rakentaa sinne sellaisia, mutta taiteellisena esineenä ja eleenä niissä tematisoituu jäsentelemättömyys. Muistikirja ehdottaa olemista erillisten tai yhteensovittamattomien liikkeiden tai eleiden kautta, häipyvinä katkelmina. Kirjoittaja ei vielä yritä rakentaa reittejä tapahtumien välille, yhdestä toiseen, eikä lukijaa kuljeteta kädestä pitäen. (Tien metafora on kokonaan väärä!) 

* 

(Pitäisikö tämä sulkea palaamalla Voldemortiin ja tekijään muistiinpanoissaan? Tuleeko siitä liian siisti paketti? Esim. ehkä tekijä jollain lailla ”on” päiväkirjassaan, jos oleminen ylipäänsä käsitetään enemmän metsän kuin junamatkan kaltaisena. Tällainen ”tekijä” pysyy kasassa kansien painon voimasta, kirja tai esitys luo ajallisen tai tilallisen raamin jonne ”tekijä” muodostuu. Tällöin teos kuitenkin käsittelee ennemmin jaettua kaaoksellisuutta kuin tekijän persoonaa. ) 

(Kirjoittaja työskentelee Koneen Säätiön apurahalla.) 

---