Taidetta nollapositiosta

Teksti: Maria Säkö (TUA)

Suurimmaksi osaksi muiden maiden konflikteja käsittelevät näyttämöteokset ovat Suomessa olleet satunnaisia vierailuesityksiä. Poikkeuksena voi kuitenkin pitää Putinin valtakautta kritisoivia teoksia. Niitä täällä on nähty säännöllisesti. Niistä rakentuu johdonmukainen kuva elämästä diktatuuriin luisuvassa maassa ja niissä naapurimaissa, joihin Venäjä haluaa ulottaa valtansa. TUAn Maria Säkö kävi läpi tukun näkemiään teoksia.

Koko Vladimir Putinin vallassaoloajan on Suomessa nähty hänen hallintoaan kritisoivia venäläisten, valko-venäläisten ja ukrainalaisten tekemiä dokumenttiteatteriesityksiä. Etenkin moskovalainen teatr.doc-ryhmä on vieraillut säännöllisesti muistuttamassa siitä, mitä itärajan takana tapahtuu. Dokumenttiteatteri ei kuitenkaan tarkoita vain tiedon levittämistä. Jo ennen Venäjän helmikuussa 2022 aloittamaa hyökkäystä Ukrainaan ovat Suomessa esitetyt aktivistien teokset kuvanneet eri tavoin ihmisten vastarintaa Putinin ja hänen lakeijoidensa hallintoa kohtaan. Niistä piirtyy eräänlainen henkinen maasto, jossa toivoa murentavat voimat ja kansalaisten mielenilmaukset ja toivonpilkahdukset käyvät jatkuvaa kamppailua. Pelkkä faktan kaataminen yleisön päälle ei olisi sitä tehnyt.

11 vuotta sitten Baltic Circle -festivaalilla nähtiin Valko-Venäjän tilannetta kuvaava Two in your house. Lukashenkan hallinnon puristuksissa kerrotaan hallintoa kritisoineen toisinajattelija ja runoilija Vladimir Nekljajevin elämästä. Kuukausia kestäneessä kotiarestissa häntä vahtivat KGB:n miehet. Teater.doc pureutui dokumenttimateriaalia hyödyntäen tilanteeseen intensiivisesti, lakonisesti ja monikulmaisesti. Sekä vahdit että vahdittavat vaikuttivat vangeilta. Vahtijat mursivat vahdittavien psyykeä pala palalta. Nekljajev suhtautui vahtijoihinsa suopeammin ja alkaa jopa jollain tasolla ymmärtää heitä, kun taas vaimo Olga tappeli vastaan.

Siihen tiivistyykin esityksen ydin. Kapinoida vai myötäillä? Esitys heitti yleisölle vaikeita kysymyksiä: Alkaako ihminen vaistomaisesti jossain vaiheessa myötäillä valtaa? Kuinka paljon näkymättömät vahdit määräävät elämäämme? Kuinka huomaamattomasti valta ujuttautuu elämäämme? ”Venäläinen sanonta ’hevonen alkaa kouluttaa itse itseään’ pätee tilanteessa, jossa uhri alkaa pitää sortajansa työtä oikeutettuna”, sanoi teatr.doc:in perustajajäsen, nykyään jo edesmennyt Elena Gremina esityksen jälkeen.

Lähelle ei aina näe hyvin

Kaikki esitykset eivät ole olleet valaisevia aivan siten kuin tekijät ovat tarkoittaneet. Esimerkiksi sellaisesta käy pietarilaisen Baltic House vierailuesitys Vasta-aineet Korjaamolla kesällä 2012. Milhail Patlasovin ohjaama ja Andrei Sovlachkovin käsikirjoittama Vasta-aineet kertoo nuoren anarkistin, Timur Kachravan murhasta. Kuulimme uusnatsia, uusnatsin äitiä, Timurin äitiä, silminnäkijöitä, tutkijoita, poliisia, ystäviä. Tekstiä oli hengästyttävän paljon, eikä se silti tuonut uutta informaatiota Venäjän tilanteesta edes suomalaiskatsojalle. Intensiivisesti näytelty esitys käytti monin tavoin videota, ja synkänhehkuinen lavastus toisti kylmien katujen ja ankeiden asuntojen tunnelmaa. Ihmisarvo ei ollut korkea. Venäjän väkivaltainen menneisyys näkyi väkivaltaisessa nykyajassa. Toisin kuin teatr.doc:in esitykset, pietarilaisen Baltic Housen teos ei tuntunut kertovan mitään uutta ja näyttäytyi osoituksena siitä, miten vähän pietarilaiset teatterintekijät oikeastaan tiesivät oman maansa tilanteesta. Teoksesta puuttui journalismi. Tai sitten se oli huonoa journalismia. Ilmaisu oli kuitenkin syvästi kiinni venäläisen näyttelijäntyön tradition hyveessä eli täydellisessä tekniikassa, joka ei peitä alleen näyttelijän persoonaa vaan tuo sen esiin. Sen estetiikkaa saattoi ihailla sellaisenaan. Vasta-aineiden jälkeen huomasin arvostavani ohjaajan esteettistä silmää ja vieroksuvani hänen kyvyttömyyttään tulkita dokumenttimateriaalia.

Toisin kuin teatr.doc:in esitykset, pietarilaisen Baltic Housen teos ei tuntunut kertovan mitään uutta ja näyttäytyi osoituksena siitä, miten vähän pietarilaiset teatterintekijät oikeastaan tiesivät oman maansa tilanteesta.

Vuonna 2015 Juha Jokela ohjasi Maailman teatteripäivän kunniaksi ukrainalaisen Natalia Voroshbytin kirjoittaman dokumenttiteatteriesityksen Maidanin päiväkirjat. Näytelmäkirjaliijana Voroshbyt tunnetaan sarkasmistaan ja mustasta huumoristaan sekä pyrkimyksestään vähentää Venäjän hyökkäyksen kuvaamista melodramaattisena. Esimerkiksi huhtikuussa 2022 hänen näytelmästään Take out the rubbish keskusteltiin Maailma näyttämöllä -tilaisuudessa. Sankarikuolemaa kyseenalaistanut, ihmisen pienuuden ja arkisuuden näyttänyt teos vaikutti täysin päinvastaiselta kuin nykyinen tapa puhua sodasta esimerkiksi suomalaisessa mediassa. Pienten ja mitättömien, tavanomaisten huomioiden merkitys on pinnalla myös hänen tekemissään dokumenttinäytelmissä.

”Mut oikeestaan se oli jotenkin kohottavaa, kun ihmiset, samalla kun ne kaatu, laulo kansallislaulua.”

”Yks omituinen jätkä juoksenteli mun ympärillä ja huus koko ajan että istu siinä, älä lähe mihinkään, kohta tulee media, ne kuvaa sut! Toiset sano sille että ootsä aivan pimee? Media? Tän ihmisen pää on tohjona!”

Näin huutelevat eri sosiaaliluokista ja kansankerroksista tulevat ihmiset Maidanin päiväkirjat -dokumenttidraamassa, jonka on suomentanut Eero Balk.

Näytelmässä kuvataan sitä, miten tavalliset ihmiset toivat aukiolle ruokaa. Ihmisten kokemusten kerääminen oli vaarallista. Heitä pidätettiin ja mielenosoittajia katosi. Voroshbytin dokumenttinäytelmässä ei silti pelätä puhua hauskoistakaan asioista ja jokapäiväisestä elämästä. Teos vältti sitä paatosta, mitä sanomalehdissä oli. Voroshbytia kiinnosti se, mitä ihmiset oikeasti kokivat, ei se, mitä heidän olisi kuulunut kokea. Siten Maidanin aukio tuli hyvin lähelle ei-ukrainalaisia katsojiaa. Oma osansa oli myös Jokelan ohjauksessa, joka osoitti, että ihmisen ei tarvitse olla itse kokenut kauheuksia kyetäkseen tekemään niistä esityksen. Jokelan ohjauksen välittömyys loi tilanteen, jossa ennen muuta katsoimme ihan tavallisia ihmisiä, joten muuri meidän ja joidenkin kaukana Ukrainassa olevien välillä hälveni.

Voroshbytia kiinnosti se, mitä ihmiset oikeasti kokivat, ei se, mitä heidän olisi kuulunut kokea.

Pietarilainen ohjaaja Patlasov ei saanut juuri mitään irti poliittisesti virittyneestä materiaalistaan ja tuntui olevan valovuosien päässä siinä kuvattujen ihmisten elämästä, vaikka hän kuvasi kotikulmiaan. Jokela taas ohjasi Maidanin päiväkirjat -lukudraaman niin, että ukrainalaisten elämä tuli käsittämättömän lähelle.

Psykohistorian kartoitusta

Vuonna 2015 Suomessa nähtiin monia muitakin Putinin valtaannoususta kertoneita esityksiä, mm. lukudraama Bolotnaja case. Dokumenttipohjainen esitys kertoi mielenosoituksesta, jonka oppositio järjesti Moskovan Bolotnaja-aukiolla toukokuussa 2012. Mielenosoitus tukahdutettiin väkivaltaisesti presidentti Vladirim Putinin virkaanastujaisten aattona, ja osa mielenosoittajista joutui vankilaan tai pakkohoitoon. Ehkä vuotta 2015 voi pitää Venäjän tilannetta ruotineiden teosten huippuvuotena. Tuolloin myös tehtiin iskuja teatr.doc:in tiloihin ja he alkoivat toden teolla kärsiä omituisista sensuurivaatimuksista, joista he kertoivat huhtikuussa 2015 Klockriketeaternissa järjestetyissä keskustelutilaisuuksissa. Psykologinen puristus alkoi nousta teoksissakin varsinaisten faktojen rinnalle, ehkä ylikin. Sensuuria kuvaili venäläinen teatterikriitikko Marina Davydova elokuussa 2021 Narvan Vabaduse-festivaalilla pitämässään esitelmässä näin: “Venäjällä mikään aihe ei ole selkeästi kiellettyä, mutta teos saatetaan sensuroida jonkin esteettisen seikan vuoksi. Sen vuoksi Venäjällä teatterintekijät elävät jatkuvassa pelossa, koska kaikki on koko ajan tulkinnanvaraista, ei selkeästi sallittua tai kiellettyä.”

Vuotta 2015 voi pitää Venäjän tilannetta ruotineiden, Suomessa vierailleiden teosten huippuvuotena.

Teatteri Telakan ja moskovalaisen teatr.doc:in Rajavirhe/Russophobia sai kantaesityksensä syksyllä 2017. Ukrainalaisen näytelmäkirjailija Maksim Kurotškinin henkilökohtainen tarina rinnasti suomalaisten ja ukrainalaisten tuntoja Venäjää kohtaan. Ukrainan kokema sota, kiristys ja uhkailu saavat ukrainalaisen näytelmäkirjailijan näkemään nykyajassa yhtäläisyyksiä talvisodan aikaan. Venäjän tehokas propagandakoneisto ei sallinut soraäänien tunkeutua siihen kertomukseen, mitä se haluaa kansalaisilleen kertoa. Talvisodasta vaiettiin. Kirjailija Kurotškinin mukaan samantapaista sensurointia harjoitettiin tuolloin vuonna 2017 Ukrainan suhteen.

Dokumenttiteatteri ei anna ainoastaan mahdollisuutta tuoda näyttämölle ääniä, joita muuten mediasta sensuroidaan. Se voi myös pelkän todistamisen ja tutkivan journalistisen otteen lisäksi olla psykologista tutkivaa journalismia. Rajavirhe/Russophobia -esitystä voisikin luonnehtia nimenomaan psykologista mielenmaisemaa kartoittavaksi esitykseksi.

Suomalaisten suhteet venäläisiin värittyvät joka sukupolvella vähän eri tavoin. Vanhemmilla ihmisillä vaikuttavat sotamuistot, nuoremmat taas ovat irtautuneet niistä, mutta voivat nähdä niiden koko ajan kummittelevan jollain tavalla. Varsinaista haastattelumateriaalia kiinnostavammaksi Rajavirhe/Russophobia -esityksessä kohosi sen tarkasteleminen, miten ukrainalainen suomalaisten sanoja tulkitsee.

Esitys syytti Venäjän hallintoa suoraan sen tavasta salailla asioita kansalaisiltaan. Suurvaltapolitiikan psykohistoriaan Rajavirhe/Russophobia antoi rajanaapureiden näkökulman.

Andrei Kureichikin Uudet Valko-Venäjän äänet esitettin joulukuussa 2021, ohjaajana Soila Valkama.

Aktivistisen taiteen täytyy aktivoida!

Joulukuussa 2021 Kansallisteatterin näyttelijät esittivät lukudraamana sekä Yle Radio 1:lle Uudet Valko-Venäjän äänet -dokumenttitetteriesityksen, jonka oli kirjoittanut valkovenäläinen, maanpaossa elävä Andrei Kureichik. Dokumenttiteos järkytti moniäänisen todistajakuoronsa vuoksi. Kureichik itse sanoi dokumenttiteatteriesityksestään: ”Hyvä aktivistinen taide ei vain kerro asioista vaan pakottaa toimintaan ja muutokseen. Jos se ei sitä tee, se ei ole onnistunutta.” Aktivistisenkaan teoksen etiikka ei siis oikeastaan voi toteutua ilman omaa estetiikkaa.

Aktivistisenkaan teoksen etiikka ei voi toteutua ilman omaa estetiikkaa.

“Kirjoittajan pitää dokumenttiteatterissa olla nollapositiossa ja oma ego pitää laittaa syrjään”, sanoi Elena Gremina teatr.doc:in yleisösuhteesta vuonna 2015. Nollapositio saattaakin olla syynä siihen, miksi monet dokumenttiteatteriesitykset luovat omaa, kiinnostavaa estetiikkaa.

Kenties dokumenttiesityksiä ajatellaan liian usein vain niiden välittämän faktan kautta, vaikka rivien väleistä valuu runsaasti kohtaamisia, psykohistoriallisia havaintoja ja pidättäytyneisyyden taakse verhottuja avunpyyntöjä, joita voisi kenties teosten vastaanotossa huomioida vahvemmin.

Mietin jopa, miksi näin runsas määrä teoksia Venäjän ja Ukrainan tilanteesta ei ole saanut kuluneen kymmenen vuoden aikana enemmän näkyvyyttä. Ehkä pitäisi olla aivan oma tapansa vastaanottaa dokumenttiteatteriesityksiä, jottei niitä typistettäisi pelkäksi tiedonvälitykseksi?

Lähteet:

Säkö, Maria 22.11.2011: Dokumenttiteatteri iskee Lukashenkan Valko-Venäjään. Helsingin Sanomat

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004841744.html

Säkö, Maria 26.8.2012: Kauhukuvia ilman analyysia. Helsingin Sanomat

https://www.hs.fi/kulttuuri/teatteriarvostelu/art-2000002554483.html

Säkö, Maria 11.10.2017: Suomalais-venäläinen dokumenttiteatteri rinnastaa Ukrainan kriisin ja Suomen talvisodan. Helsingin Sanomat

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005404488.html

Säkö, Maria 29.4.2015: Teatterintekijät kärsivät sensuurista. Helsingin Sanomat

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002820027.html

Säkö, Maria 27.3.2015: Ukrainan ääni kaikuu teatterissa. Helsingin Sanomat

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002811871.html

Linkki Uuden Valko-Venäjän äänet -kuunnelmaan: