Kolumni: Totuuden (ja tekstin luonteen) nimissä

Teksti: Arda Yildirim

Median tehtävä on toimia vallan vahtikoirana, faktuaalisen informaation levittäjänä sekä keskusteluareenana. Nämä kolme journalismin funktiota ovat jääneet mieleeni keväästä 2011, jolloin luin valtiotieteellisen tiedekunnan viestinnän oppiaineen pääsykokeisiin.

Reilu kymmenen vuotta myöhemmin valloillaan on villi länsi, jossa väistelen luoteja kuin westernissä. Media elää nopeudesta ja kärkkäydestä. Kuten kriitikko ja toimittaja Matti Rämö sanoi Ylen Kulttuuriykkösessä, “skaba on kovaa”, minkä vuoksi uutiset kilpailevat markkinatalouden säännöillä tunteita herättävillä otsikoilla. Ja koska ylivirittyneet mielemme syövät median kädestä, ovat ihmiset ahdistuksen lisääntyessä alkaneet aktiivisesti vältellä uutisia. Kierre on valmis.

Minusta on alkanut tuntua, että aiheutan toimittajana vain lisää ahdistusta muutenkin ahdistavaan maailmaan. Olen viime vuosien aikana kokenut aina vatsanpohjassani asti, kuinka tieto lisää tuskaa. Uteliaisuuteni tai haluni jakaa ajatuksiani eivät kuitenkaan ole kadonneet mihinkään. 

Ristiriita mediatyöläisenä on itselleni usein sietämätön – media mielletään edelleen objektiiviseksi faktojen välittäjäksi, vaikka näin ei ole, ei ole ikinä ollut eikä tule ikinä olemaan, sillä toimittajatkin ovat vain ihmisiä. Tietokirjailija Matleena Kortesuo kirjoittaa että ” nuori toimittajapolvi valitsee yhden totuuden, jotta ei tarvitsisi valita objektiivisuutta”. Tämä siis verrattuna ”kokeneeseen sukupolveen”, joka on valmis ”kyseenalaistamaan oman näkökulmansa, koska se ei välttämättä ole totuus”. Kortesuon mukaan ”kokenut toimittajapolvi valitsee objektiivisuuden, jotta ei tarvitsisi valita yhtä totuutta”. Samaan aikaan luottamus uutisiin on noussut Suomessa ennätyslukemiin. Myös luottamuksen eroavaisuus itse seurattujen ja uutisten yleensä välillä on kaventunut. Kansa on yksituumaisempaa, kuin muutama vuosi sitten, vaikka mututuntuma on, että kuplia näkyy siellä sun täällä. 

Kummalliset tilastot kertovat, että kenties juttu kuin juttu otetaan vastaan sillä hetkellä totena, kunnes toisin kirjoitetaan. Tämä taas puhuu nopeatempoisuuden ja raflaavien otsikoiden puolesta. Asioista kiivastutaan ja tunteet nousevat pintaan. Tällaisessa markkinavetoisessa maailmassa, jossa oma tunne nousee faktan ylle, on toimittajana usein vaikeaa olla itselleen sekä omissa töissään rehellinen. Mietin, kuinka voisin käsitellä ajatuksia ja asioita, sekä jakaa ne muiden kanssa siten, että tekstini olisi lähtökohtaisesti ja rehellisesti subjektiivinen? 

Vastauksena aloitin dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen opinnot Teatterikorkeakoulussa vuonna 2019. Toimittaja-minälle tuli selväksi, että olen hypermediakriittisten parissa. Ensiahdistuksen jälkeen ymmärsin, että hyvä niin! Kun HS Visio julkaistiin, sai Hesari kovaa kyytiä. Suomen vanhimman päivälehden uskottavuus kyseenalaistettiin. Alettiin puhua sen välittämistä maailmankuvasta ja identiteeteistä. Otsikoissa vilisi nuoria menestyjiä, jotka olivat selättäneet loppuun palamisen, ostaneet, rempanneet ja myyneet viisi asuntoa sekä hankkineet satojen tuhansien osakesalkun – ja tämä kaikki alle kolmekymppisenä. Ei uponnut. Nyt tuntuu, että tämä havaittiin myös Vision toimituksessa, sillä olemme saaneet viime aikoina lukea myös ei niin mairittelevia henkilökuvia. 

Viimeistään Visio sai minut ajattelemaan vastuutani ja tehtävääni toimittajana: ajattelen, että toimittajana välitän faktuaalista tietoa tapahtumista. Huom. tapahtumista. Minulta voidaan toimittajana kuitenkin vaatia esimerkiksi rikoksen tekijän taustojen kuvailua. Tällöin voidaan ajatella, että syvennän vain entisestään tietyn taustan omaavien kokemaa stereotypisoimista ja typistämistä. Toiset taas ajattelevat, että hyvä! Sehän on journalismin tehtävä! Onko tapahtumien uutisoinnissa identiteeteillä kuitenkaan väliä?

Näytelmää kirjoittaessani on minulla monesti mielessäni hahmo, jolla on sukupuoli ja ulkonäkö. Harvoin kuitenkaan enää kirjoitan niitä tekstiin. Koen, ainakin tällä hetkellä, että tekstissä liialti ulkoisesti määritellyt identiteetit eivät laajenna sitä identiteettien moninaisuutta, joka on maailmassa valloillaan. Olenhan minäkin vain ihminen, joka on käytännössä kasvanut Notting Hillillä ja Disney-tarinoilla. Se että kirjoitan toiminnan ja tunteet, mutta jätän hahmon identiteetin sen tulkitsijalle auki, on mielestäni ainoa oikea tapa tunnustaa työryhmässä olevien moninaiset identiteetit. Se pakottaa ohjaajan miettimään, miksi hänelläkin tulee aina ensiksi postinjakajasta mieleen mies ja kassahenkilöstä nainen. Teatterikoulussa on painotettu tarkan havainnon merkitystä. Tämän vuoksi koen ristiriitaisia tunteita siitä, että jätän tarkat mielikuvani kirjoittamatta. Mietin, olisiko minun aika päivittää tuota ohjenuoraa itselleni niin, että tarkka havainto ei tarkoita sitä, etteikö sitä voisi pitää omana, ikään kuin karttana hahmon kirjoittamisessa? Samalla tavalla toimittajana minun on oltava tietoinen sosioekonomisesta taustastani, joka määrittelee paljolti juttuaiheet, joista freelancerina kirjoitan.

Tarinallisen journalismin synty ajastetaan alkaneen varhaisimmillaan jo 1800-luvun lopulla. Kuitenkin vasta toisen maailman sodan jälkeen sellaisten kirjoittajien, kuten Joan Didionin, Ernest Hemingwayn, Lilian Rossin sekä John Steinbeckin, ansiosta raja fiktion ja faktan välillä käytännössä hävisi, kirjoittaa viestinnän apulaisprofessori Gurpreet Kaur.

Valtiotieteiden opintojeni alkamisesta lähtien on tarinallisuus journalismissa levinnyt entisestään. 

Parhaimmillaan kaunokirjallisuudesta ja draamasta lainaava featurejournalismi välittää faktat paremmin perille kuin kuiva ja asiapitoinen teksti. Pahimmillaan maksetut mainokset ja yhteistyöt sekoittuvat tutkivaan ja hitaaseen journalistiseen sisältöön. Toimittaja Sonja Saarikoski kirjoittaa, että parhaimmat narratiivisesti kirjoittavat toimittajat välittävät ihmisten kokemuksia ja tunteita faktuaalisten seikkojen lisäksi. “Parhaimmillaan lopputuloksena on juttu, joka auttaa ymmärtämään toisia tapoja olla.” Saarikoski ei keksi “tätä tärkeämpää tehtävää journalismille”. Näkemys on melko eri, kuin ajattelin nuorena toimittajan alkuna 2010-luvun alussa. Ajattelen, että tuo rooli on lähtökohtaisesti taiteen eikä journalismin tehtävä. Kuten Teemu Mäki kirjoittaa esseekokoelmassaan Taiteen tehtävä: “Eräs taiteen ihmellisyyksistä on se, että [–] lattea viesti voi taiteessa herätä eloon ja muuttua kokemuksellisesti todeksi ja pakottavaksi” (Into Kustannus 2022). 

Draaman kaaresta puheen ollen – sekä teatterissa että tutkivassa journalismissa on tapana haluta tyhjentävä loppu. Haluaisin kuitenkin lukea uutisia, jotka eivät pääty aristoteelisen kaaren mukaisesti johonkin lopputulemaan. Toivoisin journalismiin samaa kuin musiikkiin: genret voisivat alkaa taas erottua omikseen, ennen kuin ne sulautuvat täysin yhdeksi samanlaiseksi mössöksi, jossa on lainattu jokaisesta laatikosta jotakin. Värien sekoittuessa syntyy epämääräinen oksennuksen värinen lätäkkö, ja esseen keinot uutistekstissä luovat kehostapoistumiskokemuksen.

Toivoisin journalismiin samaa kuin musiikkiin: genret voisivat alkaa taas erottua omikseen, ennen kuin ne sulautuvat täysin yhdeksi samanlaiseksi mössöksi, jossa on lainattu jokaisesta laatikosta jotakin. Värien sekoittuessa syntyy epämääräinen oksennuksen värinen lätäkkö, ja esseen keinot uutistekstissä luovat kehostapoistumiskokemuksen. 

Haluaisin lukea otteen henkilöstä tai tapahtumasta, jossa ei ole mitään pakettinarua päällä sitomassa alkua ja loppua yhteen. Se olisi totuudenmukaisempaa. Teatterin luonteesta johtuen sinne se sallittakoon. Teatteri on myös hitaampaa, siinä muoto asettuu hiljalleen oikealle paikalleen. Journalismi on nopeampaa kuin koskaan, ja kirjoitusvirheet ovat pienin murhe sen kehityksen rattaissa. Rehellisyyden nimissä on tosin sanottava, että eheät teatteriesitykset, joissa loppuratkaisu on katsojalle rutikuivaksi väännetty pyyhe, tylsistyttävät jo ajatuksen tasolla. Taistelen ja tulen aina taistelemaan avoimien loppujen puolesta!

Toki journalistisissa teksteissä on kyse oikeista ihmisistä ja heidän tarinoistaan, toisin kuin teatterissa, jossa ihmiskohtalot on useimmiten keksitty, tai ainakin jonkun replikointia tai toisintamista. Kun tarinat toimituksellisissa medioissa alkavat muistuttaa liiaksi toisiaan (lue: nuori menestyjä), kasvaa tunne siitä, että tämä mitä luen, on vallitseva olotila, pelkästään journalismin luonteen vuoksi. Kyseinen kehityskulku on omiaan luomaan jokaisesta mediassa esitetystä tarinasta yleistettävissä olevan totuuden. Vaikka lehdistö ei ole Suomessa yhtä politisoitunut kuin monessa muussa eri maassa, näkyvät eriävät maailmankatsomukset ja arvot jo esimerkiksi paikallisten ja kansallisten lehtien pääkirjoitusten sävyssä. 

Koska teatteri on lähtökohtaisesti leikkiä ja kuvittelua, voi lavalla nähdyt asiat kuitata epätotena. Siitä huolimatta ne voivat myös koskettaa syvästi ja – Saarikosken sanoin – auttaa ymmärtämään toisia tapoja olla. 

Meidän on mietittävä, mikä on suhteemme mielikuvitukseen ja malleihin, joille altistumme. Mistä kaikesta identiteetti muodostuu, ja onko sen kaikki osaset yhtä merkittävää tietoa? Kuinka aktiivisesti ja miten meidän on laajennettava kirjoittajina (ja humaaneina ihmiseläiminä) sitä identiteettien kirjoa, jolle elämässä altistumme, ja jota tuotamme muiden altistuttavaksi?

Ei loppukaneettia.

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja, kriitikko sekä näytelmäkirjailija, joka soisi nähtävän enemmän sanattomia teatteriesityksiä.

Arda Yildirimin kolumnin aloittamia pohdintoja median ja identiteetin suhteesta voit syventää lukemalla Noora Dadun Minun Palestiinani ja Fail -teoksen.

---