TUA:N HAASTATTELU: Kaanon voi palauttaa teoksia nykypäivän queer-yleisölle

Teksti: Maria Säkö
Kuva: S&S

Rita Paqvalén on koulutukseltaan kirjallisuustieteilijä ja on julkaissut tekstejä ja kirjoja muun muassa kulttuurihistoriasta, teatterista, kirjallisuudesta sekä queer-kulttuurista. Hänen uusin teoksensa on Queera minnen. Essäer om tystnader, längtan och motstånd (S&S 2021), jossa hän tarkastelee sitä, miten vaietut ja sanallistamatta jätetyt asiat voidaan saada historiasta esiin. Paqvalén antaa näkökulmia, joita T-efektin aikajanan täydentämisessä kannattaa ottaa huomioon.

Kun katsot queer-esitysten aikajanaa, niin mitä sinulle tulee siitä mieleen?

Huomaan heti, että siihen voisi lisätä Suomessa koulunsa käyneen August Strindbergin ja Siri von Essenin tyttären Karin Smirnoffin näytelmän Ödesmärktin vuodelta 1923, joka kertoo homomiehen identiteettikamppailusta. Se päättyy traagisesti, mutta traagisuus on nimenomaan yhteiskunnassa. Sen teoksen moraali on, että yhteiskunta on ongelmallinen ja väärä, koska ei hyväksy erilaisuutta. Nykypäivänä tämäntapainen traaginen tarina ei ehkä tunnu niin radikaalilta – päinvastoin! Sehän toistaa samaa traagista tarinaa mitä on aina kerrottu, mutta tuolloin aika oli aivan toinen. Tuleekin mieleen, että kun etsitään teoksia kaukaa historiasta, ne pitää aina osata kontekstoida.

Vielä 1970- ja 80-luvullakin saattoi olla rohkeaa esittää traagisia tarinoita homoseksuaaleista. Klassikot ovat tärkeitä tuntea. Ne vanhat tarinat eivät meidän näkökulmastamme tunnu enää rohkeilta, eivätkä taatusti voimaannuttavilta, mutta pitää muistaa, että aika on ollut silloin toinen. Vanhoista esityksistä näkee, miten esimerkiksi seksuaalivähemmistöstä on ollut mahdollista puhua aiemmin. Vasta 1990-luvulla ja vahvemmin 2000-luvulla ihmiset alkoivat kertoa omia sateenkaarevia tarinoitaan lavalla.

Seksuaalivähemmistöjen tarinat ovat olleet vahvemmin näkyvillä kuin sukupuolivähemmistöjen tarinat. Sukupuolen ylittämisellä on toisaalta ollut pitkät perinteet teatterin historiassa, mutta siihen liittyy myös paljon haitallisia stereotypioita ja konventioita, joita on purettu vasta viime vuosina.

Mikä on erityistä queer-historian kannalta, kun keskitytään teatteriin?

Teatterihistoriassa ristiinpukeutuminen ja normin ylittäminen on yksi asia, mikä ei välttämättä ole queer sinänsä, mutta on tarjonnut mahdollisuuksia queer-näkökulmiin. Teatterissa on ollut queer-katseen mahdollisuuksia paljon ennen kuin on ollut mahdollista esittää vaikkapa samansukupuolisten toisiaan kohtaan tuntemaa halua.

Miten aukkoista historiaa voi lähestyä?

Queer-katse on aikoinaan tarjonnut samastumista monille. Voisi esimerkiksi kysyä, ovatko kaikki ns. heteroromanssit olleet automaattisesti heterotarinoita vai pileekö niissä mahdollisuus tulkita tarinoita toisin. Ja kun tietomme tekijöiden identiteetistä ja verkostoista lisääntyy, opimme lukemaan teoksiakin toisin.

Ambivalenssi ja tekstissä olevat aukot tarjoavat hedelmällisiä avauksia queer-luennalle. Teokset palautetaan siten nykypäivän queer-katsojalle, koska osataan lukea niitä oman aikansa vihjailevien hiljaisuuksien kautta.

Mitä asioita kannattaisi mielestäsi analysoida?

Viime aikoina on alkanu tulla elämänkerrallisia esityksiä ja esimerkiksi Tove Janssonin tarinat ovat olleet teatterikentän kestosuosikkeja. On tietyt narratiivit, jotka on nyt keskeisiä. Transkysymykset ovat tulleet esiin enemmän monologeina, kuten Miiko Toiviaisen ja Valto Kuuluvaisen teoksissa. Näitä voisi analysoida enemmänkin. Suomenruotsalaisella puolella oli 2000-luvun alussa sellainen ilmiö, että drag tuli uudella tavalla osaksi teatteria.

Siitä sysäyksestä syntyi ryhmiä, kuten Blaue Frau ja Subfrau. Drag-hahmoja alkoi olla paljon ja ne olivat kriittisiä hahmoja sukupuolen konventionaalista esittämistä kohtaan. Mutta vaikka kyseiset esitykset kyseenalaistivat sukupuolinormeja, kyseenalaistaminen tapahtui silti heteronormin sisällä. Toiminnalla oli enemmän feministinen lähtökohta kuin queer-lähtökohta, mutta siinä oltiin kuitenkin vähän rajapinnalla. Nykyisen dragkulttuurin juuret ovat kuitenkin lesbo- ja homoskenestä ja se toimi kaikupohjana. Ja ihmisille, jotka elivät yhteisön sisällä, se saattoi näyttäytyä kiinnostavasti tunnistettavana. Se on rajapinta, jossa voi miettiä, milloin sukupuolinormin ylittäminen on queer ja koska se toteutuu vain heteronormin sisällä.

Olet tutkinut queer-aiheita jo parikymmentä vuotta. Mikä on muuttunut?

Nykypäivän teatterikentältä on vaikea nimetä keskeisimmät queer-aiheiset näytelmät, koska nykyään queer-elementtejä on lähes joka näytelmässä. Tilanne on muuttunut viimeisen 5 vuoden aikana niin täysin, että nykyajan sateenkaarinuorelle voi olla vaikea ymmärtää, millaista oli vielä 1990-luvulla, jolloin jokainen sateenkaareva teos oli tapaus. Esimerkiksi vuonna 1989 esitettiin Bengt Ahlforsin teosta Morgongåvan Pikku-Lillanissa. Siinä mies ja nainen olivat ajautuneet yhden illan suhteeseen. Käy ilmi, että nainen on halunnut yhden yön suhteen, koska haluaa lapsen naispuolisen kumppaninsa kanssa. Muistan sen tunteen katsomossa kun salaisuus paljastui. Se oli aikoinan todella rohkea ja aikaansa edellä.

Mikä merkitys aikajanojen tekemisellä on? Onko niistä hyötyä vai yksinkertaistavatko ne liikaa?

Aikajanojen tekeminen sateenkaarevista esityksistä on tärkeää, mutta samalla siinä on ongelmia, joita on kaikkien queer-kaanoneiden kohdalla. Pitäisikö mennä tekijän identiteettiin vai teoksen teemaan? Tai onko pikemmin kyse teoksesta, joka eri tavoin haastaa normatiivisia tapoja esitellä sukupuolta ja haluja? On niin monta tapaa lähestyä.

Sateenkaarikaanoneiden ongelma on, että ne usein sukevat ulos queer-katseen mahdollisuudet muissa teoksissa. Toisaalta, queer-kaanon osoittaa, että queerilla on pitkä historia ja se näyttää, millaisia jälkiä esityksistä on jäänyt. Teatterin queerit tunteet eivät ole syntyneet 2000-luvulla.